YHDESTOISTA LUKU.
Seuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi viisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen, sitte hän olisi siitä vapaa.
Kenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista, joka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti. "Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?" Hän ajatteli hiukkasen ja vastasi sitte: "Tykkimieheksi." Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat kummissaan. "Miksi niin?" kysyi kenraali. "Minä sovin paremmin siksi." "Miksikäs sitte?" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi viisaan näköiseksi ja vastasi: "Kuvittelen, että tykkimiehet ovat yksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa." Kenraali nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.
Pitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa ja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte kuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: "Hän kuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole tullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!" "Tuossako?" sanoi kenraali, "tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran lukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja parilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on."
Niinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin.
Geert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut
Dingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen
kanssaan yhdessä.
Rendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin ollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti tätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko maailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja toteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä vapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa Uhlin pelloilla ja talleissa.
Hänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista sotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs vastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä holsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn Uhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi luutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin "pitkäks Juhaksi", hänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja siihen päättyi se.
Eräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn Uhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: "Uhl, mistä on teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni nähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!"
Vesisangot kirahtivat, ja Jörn Uhl seisoi kuin patsas. "Olen lapsesta saakka tehnyt raskasta työtä."
"Kaksivuotiaastako ollut auran kurjessa?"
"Niin. Ja maa on sitkeätä siellä."
"Minä olen kotoisin Itzehoe'n tienoilta", vastasi luutnantti. "Tunnen seudut, olen ollut Wentorfkissakin. No, isällä on kai suuri maatila?"
"On, herra luutnantti. Mutta minun on täytynyt tehdä työtä."
"Niinkö? Mutta entä isäukko, eikö hänkin?"
"Ei, herra luutnantti."
"Eivätkö veljetkään? Mitenkä?"
"Eivät."
"Teillä on semmoiset kasvot, niin… kuinka sanoisin niin huolekkaat. Ei sovi nuorelle miehelle."
"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti."
Luutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää, ja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka ilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle vaikeimmat tehtävät.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla, että hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä epäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä. Ei hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi alkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän oli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli onnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä sillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja seikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan poika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin mietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä aistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa salaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut sitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä melkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä luonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä se, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet kotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.
Niinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen samallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä ollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi vaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli sentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä on elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman puolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt, toivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa ja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä pysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen huolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä, teeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian huomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista uskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt itselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi, että hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he kunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan, joka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin jonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun mammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta pälkähästä.
"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni taas."
"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa ruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on sotamiehenä? Järjestystä pitää olla."
"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä."
Jörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: "Enpä ymmärrä, mikä siinä on, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä, en saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te nauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi isosta Sott'ista."
"Kuulehan tuota, Plank… tiedäthän?… hän joka palvelee kolmatta vuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen valkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu palveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella Plankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi… kuuletko sinä, Uhl?"
"Hän on roisto", sanoi Jörn Uhl. "Jos hän on saanut tytön liika heikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa hänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön kanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja aiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän kyllä meidän ajatuksemme asiasta."
Geert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä, hän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä, kuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia Kreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n, joka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli nuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein puijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi hän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona Watt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet harhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen ja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään vähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin saarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli hän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli Geert Dose'lla älynsä.
Hän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä oli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli ystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli käyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja tehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä kepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.
Hän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.
"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen kanssa… Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset ovat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen kangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä isännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä nummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.
"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies, tummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve, silmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa edestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain. 'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän talvisen piinan.'
"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas. Kun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä — silloin annettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin kirnupiimää — niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa hiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti ikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen selkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää mitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä sinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi hänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin joku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee hän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli kumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan pyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari vanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä, eteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti kolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.
"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.
"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli hän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo useinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä vuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa virnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja minä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että näkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.
"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli kadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki koetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin olisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä ollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei muista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen nimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin tykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi nimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi hän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän liikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii heitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin pitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi hän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin siitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi kait… jos isäntä sen tahtoisi tehdä'… 'Tietysti, tietysti!' vastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän… 'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain tekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että hän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta. Sehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun hän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain syönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle mieleenkin.
"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää. Kuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista, ja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri hyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh… Sen jälkeen sanoo nummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli mahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei tässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies kun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa pistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän uneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä kurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä odotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott. 'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös juhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata hyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies talven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen rupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta, pyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän huoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän pihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi valmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee Sott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että mikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer Hapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä sitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin', tuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään ja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan osasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle: 'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä kahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin puistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä kylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän. 'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en minä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen koommin ole sielläpäin nähty… Minä tietysti taaskin sain kuitata lystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni, seisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja sanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko jutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut."
"Sinä sen olit sommitellutkin", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin sanoivat: "Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit… Juttu ei muuten ollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku vieläkin."
"Niin mutta",… alkoi Geert Dose… "kun te aina sanotte että minä valehtelen…"
"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme rinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä perusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan."
Geert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta kun ne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas yksitoikkoisella äänellä.
"Noh… Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen suursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin semmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun asti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me näimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun meidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi Sott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti miehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh… keitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta ottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä. Niin noh!… minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy: Kuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona järjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään jää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä parastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja sanoo: noin oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain vasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja eukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko sinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan samaten teemme'."
"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä saat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia mieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut keskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä ryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse."
"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo ettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona. Hänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä joka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja kehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko, ei hän suuria tarvitse ."
"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse kesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?"
"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan… hyvät ihmiset!…
Ajatelkaahan!… Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko."
"Dose, nyt sinä valehtelet!" huutavaa toiset. "Tämä on jo liikaa!
Antakaa sille!"
Jörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. "Jättäkää hän rauhaan. Kaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi viitsitte kuunnella?"
Geert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä tuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti kaikkiin moittivan katseen ja sanoi: "Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu aina totta."
"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat laskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan malttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että sen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!"
"Jatka, jatka!" sanotte te. "Te arvelette että ne lentelevät minulle vaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan… mutta kun te aina sanotte että minä panen omiani…"
"Noh… ala nyt vaan!"
"Niin noh… siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat hullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai vähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on liika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo maaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos, noin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin, kun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi viikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet vastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli Sottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta. Hänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin pitkälle on siis päästy.
"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä jäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja jääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli eukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi jotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan, lopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän oli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle silloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran liikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin saivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei sittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta, mutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan, mitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin levollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja makaa siellä nyt heinissä'.
"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä, sanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän seisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja liukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että räystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta omat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', — tarkoitin sillä Sottin emäntää, — 'ja hyvät lapset' — sillä tarkoitin toisia siellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan mukaan'.
"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen räystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian rupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja kylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut, kuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä olikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli kokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot ja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin lasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.
"Niinpä siis… me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja kannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme oikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle jo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään lävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen tapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan kuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään Mehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta sai korvalleen.
"Noh… mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi hänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli ukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään jäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte panimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin — eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, — sitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan puolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan ja natriinin avulla vallan norjaksi."
Nyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn Uhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan liikoja sadellut.
Sen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt olivat takana.
Viimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti Jörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen luona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli rouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess Thiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli erinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi kammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera, kunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin hyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja samoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän moitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen oli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen toimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan itseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana uskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä, lisäsi hän aina: "Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän tekee aina siten." Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi tarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn Uhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei ole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu aikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se jossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin. Sairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja nauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen tuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan tilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä, muistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee hän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.
Jörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä kestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka hän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista itseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla on nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja ylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen hiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan kuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen arvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta hänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä siistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen lapsettoman perheen keskellä.
Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin tuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli hammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan juttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä huoneessa puheen vuoron. Hän puheli — mistä hän muutoin olisi puhunutkaan? — Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka hän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja kuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja puhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet Herralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki levottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta sairaansa tähden.
Kun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa voimissa sairas oli, — hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan kerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet kyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä eilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä ja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku puhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta Jörn Uhlin kanssa Wentorffista.
Monasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä ja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän pitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne eivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan tuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä portaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski tämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa myöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut, oli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan tullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun vaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja käytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. "Noh, kuinkahan nyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot ja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin paikallaan, Jörn Uhl."
Ainoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella itsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä hartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka tanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä varsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja seurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin ystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli häneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen kanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean miestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti takaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä tyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan ja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän taas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan, kuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja kun ne puhelivat hänelle: "Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki yksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin", niin silloin ei hän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta epämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.
Olihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina vuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä ja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se oli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja että hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää itsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä kaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus on kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle, ett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin tuommoinen oikeamielisyyden puukuva.