KAHDEKSAS LUKU.
Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset.
Leveä luukko heitettynä valkeiden kiharoiden yli ja mekkopaita tavallisten vaatteiden päällä lähti Liddy seuraavana aamuna Gumprechtin seurassa tyhjään, autioon linnaan. Väristen hän astui ylös leveitä portaita, jotka veivät suurelle portille. Sen oikealla ja vasemmalla puolella näkivät he kaksi isoa kuvapatsasta, joista toinen, painaen sormensa huuliansa vastaan, näkyi vaativan äänettömyyttä, vaan toinen vakavasti loi silmänsä maahan. Useampia kuvapatsaita seisoi vielä muurin komeroissa korkeiden rappusien eri osastoilla, joissa tulijoiden askeleet kajahtelivat. He olivat kivettyneiden jättiläisten kaltaisia, ja Liddyn mielestä melkein peloittavia. Raskaan, mahonkipuisen oven kautta, astuivat he avaraan esisaliin, jonka seinät olivat täynnä kuvatauluja leveissä kullatuissa kehissä. Nuo monet maalatut kasvot katsoivat kaikki suoraan sisään-astuviin ja niiden silmät näyttivät milt'ei tunkevan heidän lävitsensä. Kylmä väristys kulki pitkin Liddyn ruumista. Sivu-oven kautta tultiin pitkään huone-riviin, joka oli kaunistettu maisema-kuvauksilla, kuvaelmilla historiasta ja oivallisilla aseilla.
"Laiskurit!" mutisi Gumprecht itsekseen, "heillä on ollut semmoinen kiire kilpa-ajoon, ett'eivät edes ole malttaneet sulkea ikkunan luukkuja kiini."
Varsin konstikkaiden tuluksien avulla sytytti Gumprecht kaksi vahakynttilää ja rupesi sitten panemaan kiinni luukkuja, jotka eivät pienimmästäkään saumasta laskeneet päivän valoa sisään.
"Mitenkä?" sanoi Liddy ihmeissään, "keskellä päivääkö täällä ikkunan-luukut suljetaan ja kynttilöitä poltetaan?"
"Yö ei ole kenenkään ystävä," vastasi Gumprecht, "eikä minun herranikaan. Hänestä on tullut valon-arka yölintu; hän nousee vasta, kun aurinko on levolle mennyt." Sitte hän rupesi opettamaan Liddylle, mitä tämän oli tarpeellinen tietää.
"Tuossa," sanoi hän, "on vettä, tässä on kirsikkamarjan-, mansikan, ja vatun-lientä; tässä pullossa on madeiraa, tässä portviiniä ja tuossa sampanjaa. Täällä on teekone väkiviinalamppuineen ja tuolla on leipäkori."
Hetken aikaa vielä jatkettuansa opetustaan ja muistutettuansa tyttöä vähintäkin sadasta eri asiasta lopetti hän viimeinkin näillä sanoilla: "jos vastoin meidän luuloamme kello kutsuisi meitä sisään, niin sinä asetut vasemmalle puolelleni etkä liiku yhtään, paitsi jos hän ojentaa sinulle kirjoitus-taulun, jolloin minä olen sinulle avullinen. Mutta älä puhu sanaakaan, vaikka mitä tapahtuisi."
Näistä muistutuksista joutui Liddy semmoiseen tuskaan, että Gumprecht katsoi tarpeelliseksi rohkaista hänen mieltänsä juottamalla hänelle lasillisen väkevää viintä. Tämä onnistuikin niin hyvin, että tyttö tuli aivan puheliaaksi ja rupesi tyystin tarkastelemaan kaikkia esineitä huoneessa. Hän oli iloisimmallaan, kun äkki-arvaamatta hopeakellon kilinä kuului ja saattoi hänen uudelleen edelliseen tuskallisuuteen.
Gumprechtkaan ei kokonaan voinut salata hämmästystään; kuitenkin hän viittaamalla kehoitti Liddyä pysymään rohkeana, ennenkuin hän aukasi erikkään huoneen ovea.
Kaappuun puettuna, pää luukon peitossa, istui tämä kirjoituspöydän ääressä. Ikään kuin komennon jälkeen marssi Gumprecht vapisevan kumppaninsa kanssa esiin ja asettui kahden askeleen päähän herrastansa. Kasvojansa kääntämättä ojensi tämä hänelle kirjoitus-taulun, jonka jälkeen Gumprecht meni ulos, iskien silmää Liddylle. Kuten jälestäpäin tuli selville, oli erikäs pyytänyt erään kirjan kirjastostaan. Liddy oli pelosta menehtymäisillään, kun hän havaitsi olevansa yksin tuon peloittavan miehen kanssa. Sekunti toisensa perästä kului eikä Gumprecht tullut takaisin. Viimein hän uskalsi vähän luoda silmänsä erikkääsen, joka, pää käden nojassa, istui liikkumatta kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvoistansa ei Liddy voinut nähdä muuta kuin vähän osan isosta mustasta parrasta. Mutta pian hän jälleen painoi päänsä alaspäin; sillä mies nousi seisoalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnnettiin tuo peloittava kirjoitus-taulu tytön silmien eteen. Hämmästyksestä oli hän pudottaa taulun vapisevasta kädestään, nähtyänsä siinä kirjoitettuna käsky-sanan: "soitantoa!" Tuskansa oli ääretön. Mihinkä kummaan hänen oli rupeaminen tämän selittämättömän sanan johdosta? Pitäisikö hänen itse soittaman vai hankkiman soittoniekkoja paikalle? Ja mistä ne saataisiin? Epätoivon alaisena katseli hän taulua, joka yhä oli hänen kädessänsä. Kauhistava minuutti kului tällä tavalla. Sitten taulu rajusti nykäistiin hänen käsistään ja lisäksi pantiin sanat: "soitantoa! pian! torvilla ja rummuilla!"
Nyt oli Liddy pahemmassa kuin pulassa. Kyynelsilmin vaikeroitsi hän: "minä en osaa soittaa, kaikkein vähimmin torvilla ja rummuilla." Tämä lyhyt puhe vaikutti erikkääsen melkein voimakkaammin kuin soitanto sana Liddyyn. Hän nykäsi luukon pois kasvoiltaan, näytti valjut, laihtuneet, kiharapartaiset kasvonsa ja rikkoi jo vuosikausia ankarasti noudatetun äänettömyytensä, kummastuneena huudahtaen: "kuka sinä olet? kenen lapsia olet?"
Liddy ei uskaltanut katsoa kysyjään vastatessaan: "minä olen Li— Wäber ja kap— ja tämän linnan kappalaisen luona."
"Sinä änkytät pelosta, poika! puhu vapaasti ja pelkäämättä. Äänesi soipi viehättävästi, ja herättää minussa onnellisempien aikojen muistoja. Minkätähden sinä olet täällä?"
"Minun piti oleman sijaisena, kun hän on lähtenyt Exeteriin."
Gumprechtin pikainen takaisin tulo teki erikkään jälleen mykäksi.
Luukko heitettiin taas kasvojen yli. Otettuansa anotun kirjan
palvelijalta ojensi herra hänelle kirjoitus-taulun, jossa olivat
Liddylle käsittämättömät sanat.
Gumprecht tajusi asian paremmin kuin tyttö. Hän läheni erästä kauniisti kiillostettua kaappia, veti erään vieterin ylös, ja kohta kaikuivat täydellisen soittokunnan viehättävät säveleet. Soitanto alkoi huilujen, oboijien, klarinettien ja torvien suloisilla akkordeilla, joihin sittemmin vaskitorvien, pasuunien ja rumpujen majesteetilliset äänet sekaantuivat. Kun Liddy nyt, ihastuneena nauttien ensikerran kuultujen säveleiden suloisuudesta, unhoitti koko maailman, käveli erikäs pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja näkyi kiinnittäneen ajatuksensa aivan toisiin esineisin kuin soitantoon.
Soitannon tauottua sai Gumprecht taulun kautta käskyn viedä kirja takaisin kirjastoon ja sen sijaan hakea toinen. Hänen mentyänsä kääntyi erikäs Liddyn puoleen, käskien hänen nostaa luukon kasvoiltaan. Kun tämä oli noudattanut hänen käskyänsä, katseli hän erinomaisella mieltymyksellä tytön punehtuvia kasvoja.
"Poikani," sanoi hän huoaten, "Jumala on suonut sinulle kauniit kasvot. Älä salli paheen milloinkaan turmella niiden puhtautta." Vielä kerran hän terävästi tutkien katsoi tyttöön ja sanoi sitten äkkiä: "tahdotko ruveta minun palvelukseeni?"
Tämä kysymys tuli niin arvaamatta, ett'ei tyttö tiennyt, mikä olisi sopivin vastaus siihen; "jos herra kappalainen siihen suostuu eikä Heikki raukkaa minun tähteni luovuteta palveluksesta," lausui hän viimeinkin vitkalleen.
Erikäs laski itse tytön luukon alas, kuullessansa pois lähetetyn palvelijan lähenevän, ja ojensi hämmästyneelle miehelle taulun siihen kirjoitetuilla sanoilla: "poika Wäber on otettu minun palvelukseeni ja se ilmoitetaan kappalaiselle."
Viittaamalla lähetti hän sitten pois molemmat palvelijat, jotka vetäytyivät esi-huoneesen. Liddyn yksinkertainen kertomus siitä, mikä oli tapahtunut, saattoi Gumprechtin sangen suureen kummastukseen, joka tarttui muihinkin palvelijoihin heidän palattuansa niiden joukkoon, ja Liddy kohosi tämän kautta johonkin arvoon linnassa. Tytöllä oli nyt kyllin tilaisuutta oppia tuntemaan uuden herransa oikkuja ja kummallisia omituisuuksia. Häntä erikäs suvaitsikin luonansa paremmin kuin muita. Kabinetissa hän myös näki tuon salaisen peitteen niiden esineiden päällä, jotka olivat herättäneet uteliaisuuden eivätkä olleet hänenkään mielikuvitukseensa vaikuttamatta. Kun nyt hänen palvelusvuoronsa vaan tuli joka kolmas päivä, niin häneltä vielä liikeni aikaa kappalaisen lapsille, jotka suurella rakkaudella olivat häneen kiintyneet. Sillä lailla oli kulunut neljätoista päivää, jona aikana hän oli jotenkin perehtynyt uusiin toimiinsa. Tarkan huomaavaisuutensa ja terävän järkensä avulla arvasi hän usein herransa tahdon, ennenkuin tämä oli sitä kirjoittanutkaan, jota herra kyllä huomasi ja josta hänen suosionsa nuorta palvelijaa kohtaan yhä eneni. Harvoin hän laiminlöi tilaisuutta vaihtaa muutamia sanoja Liddyn kanssa ja katsella hänen muotoansa.
Muutaman helteisen päivän perästä oli iltapuoleen uhkaavia ukkosen pilviä kokoontunut taivaan rannalle. Tuuli ajoi ne yhä lähemmäksi, ja raju-ilma puhkesi juuri linnan ylitse. Jo aikaa ennen oli erikäs kovin levottomana liikkeellä. Hänen käskystään olivat kaikki palvelijat kokoontuneet linnan huoneisin, joidenka ikkunan-luukut olivat suljetut. Ne hohtivat sytytettyjen vahakynttiläin valossa ja kaikuivat Kaarle herran nopeista askeleista.
Kohta kun tuuli ulkona alkoi yksitoikkoista suhinaansa, Gumprecht, herransa käskyä odottamatta, veti ylös kaikkiin huoneisin sijoitettujen pelikellojen vieterit, ja muurit kaikuivat jälleen sointuvista säveleistä. Mutta kun ukkonen majesteetillisella jyrinällänsä voitti torvienkin ja rumpujen äänen ja mahtavilla pamahuksillaan täristytti linnan muureja, rupesivat palvelijat aivan kummallisella tavalla kohtelemaan nähtävästi taintunutta herraansa. Tukittuansa hänen korvansa pumpulilla ja käärittyänsä hänen päänsä monenkertaisiin huiveihin, veivät he hänet sohvalle, jonka syvimpään nurkkaan hän kätki päänsä, joka nyt peitettiin useilla villavaipoilla ja pienillä polstareilla. Sitten tarttui kuusi palvelijaa yhtä moneen rumpuun ja he rupesivat niitä pärryyttämään niin rajusti, että koko huone tärisi ja Liddy pelkäsi korvansa halkeavan. Samassa pojat iloisesti irmastelivat ja paukuttivat rumpujansa kuten hullut ainakin. Kun heidän kätensä väsyivät, tuli toisia miehiä heidän sijaansa ja näin he vuorotellen jatkoivat tuota melua, niin kauan kuin ukkonen jylisi ja sade tulvaili alas.
Tämä kummallinen leikki ei vielä ollut loppunut, kun aivan odottamaton vieras ilmestyi. Vanha herra, yöpuvussa, ja suuri joukko kaluunoilla koristettuja palvelijoita hänen jälessään, astui suuttuneen tavalla aukinaisesta ovesta huoneesen, missä mainittua melskettä yhä kesti. Se vihainen katsanto, joka seurasi hänen kätensä viittausta, teki pikaisen lopun rummuttamisesta. Koko tuo musta joukko, joista useammat olivat vetäneet luukkonsa pois kasvoilta, asettihe nöyrään asentoon ja olivat tässä tilassa melkein kiinni saatujen pahantekijöiden näköiset.
Äkkinäinen äänettömyys saattoi peitossa olevan erillään uskomaan, että raju-ilma jo oli kulkenut ohitse. Hän pudisti sentähden korkealle ladotun taakan pois päästänsä, joka vaatteisin käärittynä oli näöltänsä kuin pagodin pää. Hän oli kaiketi ollut tukehtumaisillaan, näytti aivan hiestyneeltä ja oli pörröisellä parrallaan pikemmin hirviön kuin sivistyneen, korkeampiin seuroihin kuuluvan ihmisen kaltainen. Erikäs raukka! Raju-ilman kauhistuksista onnellisesti pelastuneena oli hän nyt joutuva toisenlaisten kauhujen uhriksi.
Vanha herra, joka juuri oli itse lordi Habberton, iski vihaisen, halveksivan silmäyksen kurjan näköiseen poikaansa. Vihdoin lausui hän: "Onko tämä poikani, hyvin kasvatettu viidenneljättä-vuotias mies, vai lapsellinen mielipuoliko, joka muuttaa harmaapäisen isänsä viimeiset vuodet surupäiviksi. Voi, että minun täytyy elävin silmin nähdä, kuinka poikani joutuu ihmisten ja omain palvelijainsa narriksi! Vilkaseppas kerta tähän peiliin, että oppisit tuntemaan omaa kurjuuttasi! Tämä on jo kolmas vuosi, kun olen kärsinyt hullutuksiasi. Mutta kerran taivaallinenkin kärsivällisyys loppuu. Tämän kerran minä vielä sinua pyydän ja rukoilen: tule jälleen järjelliseksi ihmiseksi ja hyväksi pojaksi. Rohkaise mielesi, särje ne alakuloisuuden kahleet, jotka vievät sinulta järjen viimeisenkin jäännöksen. Ota itsellesi lempivä vaimo omasta säädystäsi, ja kaunistakoon hilpeät lapset sinun elämäsi iltapuolta. Tahdotko totella minua, suotko minulle myöntävän vastauksen?"
Erikäs, joka palvelijoiden avulla oli päässyt vaatteista ja korvissa olevista pumpulitukoista, ei vastannut sanaakaan, vaan jäi seisomaan liikkumatta, pää painuneena vasten rintaa.
"Noh!" huusi lordi kiivaasti, "tahdotko myöntyä minun tahtooni, vai etkä tahdo? Vastaa!"
Poika loi häneen surullisen silmäyksen ja tarttui sitte tauluunsa, kirjoitti siihen muutaman sanan ja antoi sen isällensä.
Vihoissaan vanhus heitti sen lattiaan.
"Puhetta minä sinulta vaadin enkä kirjoitusta", huusi hän. "Onko isäsi sinun silmissäsi vähemmän-arvoinen kuin tuo lapsi, joka mielestäsi yksin ansaitsee kuulla sinun puhuvan? Puhu! tahdotko minua totella, vai etkö tahdo?"
Kaarle herra laski ristissä olevat kätensä kuin uupuneena alas ja sanoi surullisella äänellä: "minä en voi."
Nämä kolme sanaa kiihoittivat vanhuksen vihan korkeimmalleen; hän olisi varmaankin lyönyt poikaansa, jos hän ei olisi hävennyt noita monia läsnä-olijoita.
Kauan katseli hän ankarasti onnetonta poikaansa ja kääntyi sitten nähtävästi aivan levollisena ympärillä seisovien puoleen.
"Vallan väärin tekisin," lausui hän, "jos kauemmin tuhlaisin varojani mokoman ihmisen hullutuksiin. Kukaties puute vaikuttaa sen, minkä velvollisuuden tunto ei ole saanut aikaan. Te kaikki," sanoi hän kaapunkantajille, "olette tästä hetkestä vapaat palveluksestanne. Palkkanne maksetaan heti kohta. Tästälähin olkoon Kaarle herra itsensä ja kummallisen mielenlaatunsa nojassa. Mielipuolena pysyköön hän nyt tämän linnan ja tämän puutarhan rajojen sisäpuolella, joiden ulkopuolelle hän tätä ennen itsepintaisuudessaan ei ole tahtonut mennä. Ikään kuin kerjäläiselle annan minä hänelle jokapäiväisen leivän omasta pöydästäni, mutta en rahtuakaan enempää. Nyt korjatkaa luunne pois täältä!"
Koko palvelija-joukko pötki tiehensä, paitsi Liddy, joka oli kätkeynyt tuolin taakse, ja erikäs jäi yksin tähän loistavaan huoneesen.
Vähän aikaa seisoi hän äänetönnä miettien, meni sitten makuukammariinsa ja lukitsi oven jälkeensä.
Kun huone jäi tyhjäksi, tuli Liddy ulos piilopaikastaan, sammutti melkein loppuun palaneet kynttilät, avasi yhden ikkunan luukut, siirsi sohvan eteen pienen renkun, laskeutui siihen istumaan ja nojasi päänsä sohvaan.
Ennen pitkää makasi hän jo makeata unta tässä oudossa asemassa ja hurjimman melun perästä seurasi nyt äänetön hiljaisuus.