SEITSEMÄS LUKU.
Erikäs.
Suurilla herroilla Englannissa on usein tiluksia, joita ei kenenkään Saksalaisen ruhtinaan tarvitsisi hävetä. Peninkulman pitkälle ulottuvat huolellisesti istutetut ja hoidetut puutarhat, joidenka hoito maksaa satoja tuhansia vuosittain. Suuret joukot aljoja metsän eläimiä ja mitä harvinaisimpia lintuja ovat näitä puistoja elähyttämässä, ja kalliimmat veistokuvat kaunistavat viheriöitä, sametinnäköisiä nurmikoita. Kartanoissa, jotka ovat niin laveat, että niissä kyllä saattaisi asua satoja ihmisiä, elää yksi ainoa perhekunta ja sekin vaan kolme kuukautta vuodessa, jonka jälkeen huoneet loppuvuoden ovat autioina ja käyttämättä. Surullisena katselee maamies näitä maallisen suuruuden muistomerkkejä, jotka ovat rakennetut köyhäin alamaisten hiellä, sillä heidän isäntänsä eivät suinkaan ole heille isän sijassa, vaan katsovat paremmaksi tuhlata ylenmääräisiä tulojansa iloisessa pääkaupungissa taikka ulkomailla.
Lord Habberton'in maatilat olivat paraimpia maassa. Maakartanoitten ja maitotalojen vuokraajat toivat joka vuosi melkoiset rahasummat päähoviin, joka, eri ajoilla rakennettuna, oli kahdessa osassa, toinen vanhan ritarin-linnan kaltainen, toinen uudempi. Ne olivat eroitetut toisistaan suuren pihan ja korkeiden muurien kautta ja olivat ikäänkuin kaksi eri kartanoa. Edellisessä asui vanha synkeämielinen lordi, toisessa hänen poikansa Kaarle, joka oli erikäs, vaikka vielä nuori ijältänsä. Muutamana kauniina poutapäivänä, jommoisia sameassa Englannissa ei ole monta, käveli kaksi palvelijaa pitkin linnan puutarhan puhtaita käytäviä. Vaatepartensa oli varsin silmään pistävä ja ilmaisi kohta heidän isäntänsä eriskummaisuutta. Päässä oli suuri leveälierinen hattu taikka luukko mustasta silkistä, joka peitti koko muodon aina leukaan asti. Vartalon ympärillä oli avara, monipoimuinen pitkä mekkopaita mustasta tibetistä, jonka alta tuskin jalatkaan näkyivät. Jalassa heillä oli hirvennahkaiset kengät, joilla oli niin ohuet anturat, että astuntaa tuskin voitiin kuulla. Tässä puvussa milt'ei elämään kyllästyneitten erakkojen kaltaisina kävelivät nautinnon-himoiset palvelijat puutarhassa, jonka uhkeasti rehoittava kasvikunta olisi ihastuttanut ketä hyvänsä paitsi heitä.
"Heikki!" virkkoi toinen heistä, "täällä en suinkaan enää tule kauan pysymään. Ei tätä elämää kestä. Vanhempani määräsivät minun leipojaksi; mutta minä karkasin pois opista, sillä yöllä valvominen ei ollut minulle mieleen. Mutta nyt olen, mies parka, joutunut ojasta allikkoon; sillä täällähän täytyy luopua kaikesta, minkä Jumala on suonut ihmisten iloksi. Täällä ollaan mykkinä kuin kalat, maataan päivällä ja valvotaan yöllä, seura-elämästä ei ole puhettakaan — voisihan vähemmälläkin saada minun pakenemaan maailman ääriin saakka."
"Niinhän toki, Gumprecht," vastasi toinen, "sinä olet oikeassa. Isäntämme en, suoraan sanoen, pöllöpää. Hänellä on taskut täynnä rahoja, kellari täynnä viiniä, talli täynnä kauniimpia hevosia, eikä hän kuitenkaan käytä mitään tästä hyväksensä. Kuules, Gumprecht, minä olen aina toivonut tulevani noin mahtavan rikkaaksi mieheksi. Mutta jos tietäisin tulevani yhtä hupsuksi, kuin isäntäni on, niin toden totta tahtoisin mieluummin kaiken ikäni olla köyhänä kuin kirkon rotta."
"Kumppaniemme tuolia vanhan lordin luona," lausui Gumprecht, "ei ole parempi kuin meidänkään, vaikk'eivät he pukunsa suhteen ole kimröökin-kauppiaitten näköisiä. Koko tuo suku lienee vähän omituinen."
"Huomenna on kilpa-ajo Exeterissä," sanoi Heikki; "jos meidän isäntämme olisi niinkuin muut nuoret miehet hänen säädyssänsä, niin ratsastaisimme hänen kanssaan sinne, panisimme vetoon pari tuhatta puntaa, nauraisimme, riemuelisimme, joisimme sydämmen ilolla, ja nauttisimme sillä lailla elämää, joka kyllä kuitenkin on lyhyt ja täynnänsä orjantappuroita. Jos lähden karkuun, niin lähden jo huomenna, saadakseni olla kilpa-ajoissa."
"Ja minä," lausui Gumprecht, "tahtoisin nyt ruveta kilvan-juoksuun — päästäkseni sänkyyn. Koko yön — u — ah!" hän haukotteli, "on minun täytynyt siivota ja juuri meidän herramme salaisessa huoneessa. Olen tomuttanut kaikki seinät ja nurkat, hivuttanut lattian kiiltäväksi ja toimittanut satoja muita pieniä askareita, jotka kyllä vaativat juoksua ja rientämistä. Enpä juuri olekaan utelias; mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää, mitä on tuon suuren mustan peitteen alla jokaisessa kammarissa. Päältäpäin se näyttää sängyltä taikka ruumiin arkulta; mutta siinä on korkea kyttyrä, jota en voi selittää."
"Sen kalun tähden olen minäkin usein päätäni vaivannut," sanoi Heikki, "ja usein on mieleni tehnyt katsoa peitteen alle, vaikka isäntä kovimman rangaistuksen uhalla on sen kieltänyt. Tekisinpä sen sittenkin joskus, kun herra ei ole huonessa, jos ei kappalainen olisi vakuuttanut, että peitteen alla on pieniä tiukuja, jotka vähimmästäkin liikuttamisesta rupeavat soimaan ja saattavat herran saapuville. Minä ajattelen kuitenkin, ett'ei hän minua syö, vaikka kerran katselen tuota katua, ennenkuin karkaan. Jos luovun palveluksestani haukkumasanoilla taikka ilman niitä — jos itse menen pois talosta, taikka jos minä täältä ajetaan — se en minulle yhdentekevä."
"Sinä!" sanoi Gumprecht, "voisipa sinulle tapahtua jotain pahempaakin; ylhäisten herrojen kanssa ei ole hyvä riitaantua. Isännällä kyllä olisi valta piirrättää päästökirjan sinun selkääsi, semmoisen, jonka mustansinisiä puustaavia et hopussa saisi pois pyyhityksi."
Heikki nauroi, ja Gumprecht nuhteli häntä tästä. "Oletko unhoittanut," sanoi hän, "että Habberton-house'ssa ei saa nauraa? Yhden ainoan kerran vaan oli James Bill nauranut, ja silloinkin vaan aivan hiljaa, ja tuossa paikassa hän sai eronsa."
"Hyvä!" vastasi Heikki, "minä säästän siis nauruni huomiseksi, jolloin aion lähteä kilpa-ajoon. Mutta tuolta kuuluu vieraan ihmisen kova astunta. Tutkitaanpa tuota harvinaista ilmiötä."
Näillä sanoilla hän käänsi ylöspäin luukon, joka ehti häntä vapaasti näkemästä, ja huomasi Liddyn, joka käyskenteli puutarhassa kahden pienen lapsen kanssa. Liddy hämmästyi kovin nähdessänsä nuo kummallisesti puetut miehet ja tempasi säikähtyneenä molemmat lapset luoksensa. Heikki muuttui kohta juhlallisen näköiseksi ja kysyi vakavalla äänellä: "kuka on antanut sinulle luvan tulla tähän puutarhaan?"
"Säästä kysymyksesi," katkaisi Gumprecht hänen puheensa, "tyttö on tyttö on lastenhoitajana meidän kappalaisella, jonka orpana, luutnantti Schlicks, lapsensa kuoltua heitti tämän hänen huostaansa. Tiedäthän, että meidän kummallinen isäntämme ei kärsi lapsia eikä vaimoja linnassaan, ja että kappalainen perheinensä asuu tuossa pikkuisessa rakennuksessa tuolla. — Lapseni!" sanoi hän sitten kääntyen Liddyn puoleen, "älä ole milläsikään, oleskele vaan tässä puutarhassa huviksesi, että se edes jollekin ihmiselle tuottaisi hyötyä ja huvitusta."
"Nuo kasvot ovat liian hienot ja mielekkäät lapsentytölle," sanoi Heikki. "Parempi olisi, jos kappalainen antaisi hänen ja lasten pukeutua semmoiseen pukuun, kuin meilläkin on. Voisipa kerran sattua niin, että herra päivälläkin tulisi puutarhaan taikka ikkunasta huomaisi pienokaiset, ja silloin olisi kappalaiselle paha tarjolla, vaikka hän johonkin määrin on herramme suosiossa."
"Kyllä he niin puetaankin, sen hän minulle sanoi," lausui Gumprecht; "kohta kun tilatut kaaput ja päähineet ovat valmiit."
"Tyttö voisi saada minun pukuni," virkkoi Heikki, "kun hän vaan malttaisi odottaa huomiseksi. Jos tuossa riivatussa puvussa tulisikin kilpa-ajoihin Exeteriin, uskoisivat minun Trappistiksi ja kivittäisivät minun."
"Heikki!" sanoi Gumprecht iloisena, "minulle johtui kelpo keino mieleen, mitenkä sinä huomenna saattaisit olla läsnä palveluksestasi karkaamatta. En mielelläni tahtoisi eritä niin uskollisesta kumppalista, kuin sinä olet, ja jos oikein asiaa mietitään, ei meidän Kaarle herramme likimaillenkaan ole niin ilkeä kuin hänen isänsä ja monet muut herrat. Työ ei meitä liioin rasita, emmekä saa haukkumasanoja koskaan, eikä ole palkkakaan halveksittava. Paitsi sitä en minä luovu siitä toivosta, että herramme jälleen tulee täysimieliseksi ja palkitsee meille nykyiset vaivaloiset päivämme. Onpa hän ennen ollut paras mies koko maailmassa.
"No," sanoi Heikki, "mitäpä tuolla pitkällä puheellasi oikeastaan tarkoitat?"
"Sen saat kohta kuulla. Huomenna meillä on päivä-vahti herran luona. Kilpa-ajon tähden kaikki, jotka liikkumaan kykenevät, lähtevät Exeteriin, jopa kappalainenkin rouvineen, lapsineen. Me olemme sitten yksin linnassa ja saatamme tehdä, mikä meitä ikinä haluttaa. Nyt saat kuulla tuumani, jota et suinkaan hylkää. Jos räätäli huomiseksi ei ole valmistanut tuon tytön kaappua, niin sinä puet hänet vaatteihisi. Jos ne ovat liian pitkät, sopii niitä lyhentää silmäneulan tahi nuppineulan avulla. Kun lupaat tytölle pienen lahjan, rupee hän varmaankin mielellään sinun sijaiseksesi kuudeksi taikka kahdeksaksi tunniksi, sillä aikaa kuin sinä olet Exeterissä. Vaimon uteliaisuuskin ja halu laskea vähän leikkiä saa hänen varmaankin siihen suostumaan. Eikä hänellä ole siinä mitään vaaraa. Jos niin sattuisikin, ett'ei herra koko päivänä nukkuisi yhtään, olen minä saapuvilla, jos hän jotain haluaisi. Siinäkin kummallisessa tapauksessa, että hän sinuakin tarvitsisi, ei ole mitään pelättävää. Eipä hän näe muuta kuin jalkojamme, usein ei niitäkään; sentähden ei nuoren sijaisesi pienuus eikä äänensäkään tule saattamaan sinun pientä petostasi ilmi."
"Sinun esityksesi on oivallinen!" huudahti Heikki iloissaan. "Minua ihastuttaa sekä toivo päästä Exeteriin, että varsinkin tämä sukkela vaihto."
"Minulla on siis sinun suostumuksesi?" lausui Gumprecht. "Nyt minä valmistelen tyttöä hänen huomeiseen tehtäväänsä. Mikä sinun nimesi on, armas lapseni?"
"Liddy Wäber," vastasi tämä.
"Kaunis nimi!" muistutti Heikki, "jota ainoastaan niin kummallinen herra kuin meidän saattaa pitää rumana. Älä anna hänen sitä kuulla, ellet heti tahdo menettää hänen suosiotansa."
"Mistä olet kotoisin?" tutkisteli Gumprecht vielä.
"Tänne tulin Helgolannin saaresta."
"Hs!" kuiskutti Heikki. "Helgolanti on meren keskellä ikään kuin jauhokokkare kattilassa, ja kaikki, mitä on meressä, mitä sieltä tulee taikka siihen menee, sitä meidän isäntämme ei voi kärsiä. Hän on siinä suhteessa niinkuin Juutalaiset, jotka arvelevat, ett'ei vedestä ole mitään hyötyä. Sentähden hän kuivautti järven täältä puistosta, sentähden hän hakkautti maahan nuo kauniit lehmukset ja poppelit linnan edustalta, sillä niiden suhina tuulessa muistutti hänelle meren aaltojen loiskinata; sentähden hän ikäänkuin vesikauhuinen pakenee kaikkea vettä, eikä voi lähteä pois tästä kirotusta linnasta, sillä onpa kaikkialla lammikoita, ojia, järviä, puroja ja virtoja, joita hän kammoo."
"Ei suinkaan tuo herra raukka juokaan muuta kun olutta taikka viiniä?" kysyi Liddy sääliväisesti.
"Eipä niinkään," vastasi Heikki. "Siinäpä juuri kumma onkin. Hän ei juo muuta kuin vettä, joka kuitenkin on värjätty kaikellaisilla sekoituksilla, esm. kirsimarjan ja vatun liemellä, viinillä, teellä y.m. ja tätä juodaan läpikuultamattomista astioista, ett'ei näkyisi mitään nestettä."
"Kuuleppas Liddy!" sanoi Gumprecht, "sinun täytyy olla vähän avuksi tälle kelpo pojalle, siten että huomenna muutamaksi tunniksi rupeet hänen virkaansa. Se ei ole sinulle vahingoksi."
"Mutta," sanoi Liddy, "sitä minä en tohdi. Voin kyllä hoitaa lapsia, mutta en ymmärrä toimittaa miespalvelijan virkaa."
"Olkoon se meidän huolenamme," vastasi Gumprecht. "Sinulla ei ole vähintäkään vaaraa, ja linnassa saat nähdä kaikellaisia kauniita kaluja, jotka varmaan sinua huvittavat."
Liddy, joka jo oli oppinut käyttämään itseänsä taitavasti ihmisten seuroissa, suostui viimeinkin sykkivällä sydämmellä, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen herrasväellänsä olisi mitään sitä vastaan. Sinä iltana, joka oli erittäin kaunis, antoi kappalaisen rouva hänelle luvan, kun lapset olivat ruvenneet makuulle, vielä hetkisen kävellä puistossa, kuitenkin sillä käskyllä, että hän huolellisesti karttaisi jokaista, jonka kasvot olivat peitossa, ja olisi aivan puhumatta.
Huoletonna käveli Liddy avaran puiston lehtokujia. Ihastuksella hengitti hän sisäänsä oivallisten kukkien tuoksua, ihaeli tähtitaivasta ja kuun kultaista sarvea, ja ajatteli mennyttä aikaa hiljaisella alakuloisuudella. Neljännes vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt Helgolannin saaren. Lyhyt oli hänen palvelus-aikansa Englantilaisen upsierin, kappalaisen orpanan, luona, jonka pieni lapsi, vaikka huolellisesti hoideltuna, kuitenkin pian kuoli. Kaksi kirjettä oli hän jo kirjoittanut kasvatus-äidillensä ja herra pastorille, ja kerran saanut vastauksenkin. Nyt hän saattoi iloisena katsoa ylös taivaallisen Isänsä puoleen ja Häntä rukoilla, sillä hänen sydämmensä oli pysynyt puhtaana. Hän oli myöskin mielihyvissään huomisesta toimestansa; sillä hän toivoi siitä saavansa pienen palkan, jonka hän aikoi tarkasti säästää kasvatus-äidillensä.
Mieli täynnä näitä iloisia mietteitä, oli hän milt'ei joutumaisillaan erikkään syliin, kun tämä kepeällä astunnalla tuli kävellen tien mutkassa. Peljästyneenä jäi tyttö seisomaan eikä muistanutkaan mennä piiloon. Vaan herra kävi sivuitse häntä huomaamatta. Uteliaana katseli Liddy häntä. Hän oli vaatetettu aivan niinkuin hänen palvelijansakin, sillä eroituksella vaan, että kirjoitus-taulu riippui nauhalta hänen olallansa. Pää oli alas painuneena ja kasvoja ei voinut nähdä. Ikään kuin kummitus hiipi tuo musta haamu puiston läpitse. Hänen ilmestymisensä oli Liddyssä herättänyt kauhun, joka ajoi hänet kotiin, ja saattoi häntä katumaan annettua lupaustansa.
"Kuinka onneton tuo herra raukka on!" ajatteli tyttö vuoteellansa. "Mitäpä rikkaus ja korkea arvo häntä hyödyttävät? Varma on, ett'ei rikkaus yksin tee onnelliseksi. Mikäpä häntä surettanee? Eikö häntä voisi auttaa?"
Näin miettien Liddy nukkui.