KAHDESTOISTA LUKU.
Selityksiä.
Liddy ja hänen äitinsä olivat lopettaneet kertomuksen surullisista kohtaloistaan. Sen jälkeen erikäs loi nuhtelevan, milt'ei vihaisen silmäyksen ikään kuin kysyen isäänsä, joka tähän oli ollut äänetön kuuntelija vaan.
Tämä lausui nyt lempeällä äänellä: "älä tuomitse minua, Kaarle, ennenkun olet minua kuunnellut. Sanoma siitä, että olit nainut köyhän Saksalais-tytön porvari-suvusta, jonka tapauksen sinä osasit minulta salata kymmenen vuotta, saattoi minut kovin suuttumaan. Vihani ensimäisessä raivossa uhkasin minä saada sen liiton rikotuksi, joka niin kovasti loukkasi ylpeyttäni. Siitä sinä estit minua sillä, että vaimoinesi pakenit aikoen laivalla purjehtia Hamhurgiin. Minä riensin sinun jälkeesi toisessa laivassa, joka saavutti sinun laivasi juuri, kun se oli joutunut haaksirikkoon lähellä Helgolantia. Me saimme teidät molemmat aaltojen vallasta ja syleillen piditte vielä kiinni toisistanne. Tainnuksissa olitte, mutta vielä teissä oli henki. Käyttäen tätä seikkaa hyväkseni päätin minä eroittaa teidät toisistanne ja luuloitella kumpaistakin, että toinen oli kuollut. En uskonut sillä tekeväni syntiä; sillä molemmat olisitte ilman minun avuttani olleetkin kuoleman omat. Häpeäkseni minä tunnustan, että, kun en voinut löytää mitään jälkeä teidän lapsestanne, minä en ollut siitä yhtään pahoillani enkä ruvennut sitä sen enempää tiedustelemaan. Kun en ollut kyllin luja voidakseni säälimättä nähdä niin hellän ja suloisen olennon surua, kuin sinun vaimosi on, annoin minä hänet Joelin haltuun, ja nyt huomaan, että hän on ollut julma ja kavala. Kun tämä heittiö näki, että sinun murheesi, joka oli muuttumaisillaan täydelliseksi synkkämielisyydeksi, oli murtanut minun ylpeyteni ja tehnyt minun taipuvaiseksi jälleen yhdistämään teitä, hämmästytti ja huolestutti hän minua ilmoittamalla vaimosi kuolleeksi. Nähtävästi tuo ilkiö toivoi sillä petoksella voittavansa joitakuita etuja. Näet tästä, ett'ei minun vikani ole niin suuri, kuin miltä se näyttää."
"Minun luullakseni," sanoi erikäs, "olemme molemmat hairahtuneet, minä siten, että vastoin tahtoanne rupesin avioliittoon, ja te siten, että aioitte väkivaltaisesti purkaa sitä, vaikka se jo oli pyhitetty kymmenenvuotisen yhdessä elämisen ja viattoman lapsen syntymisen kautta. Isäni, mikä on nyt aikomuksenne? Rupeetteko vieläkin liittoamme vastustamaan vai suotteko sille isän siunausta?"
"Kysymyksesi minua surettaa," vastasi vanha lordi. "Katsele näitä valkeita hiuksia, jotka ennen aikojaan ovat käyneet harmaiksi murheesta, — lue ne yöt, joina minä onnettomana ja katuvaisena olen vuoteellani venynyt sinun tähtesi, — ne päivät, jotka ovat ilottomina kuluneet sinun omituisuutesi tähden, kuinka hartaasti sydämmeni halajaa rakkautta, niin sinä et enää kysy tuolla tapaa. Minä kadun entistä kovuuttani ja siunaan tätä hetkeä, joka on teidät jälleen yhdistänyt; minä tervehdin vaimoasi rakkaaksi tyttärekseni ja tätä tyttöstä rakkaaksi lapsen lapsekseni. Tulkaa kaikki isänne syliin!"
Vanhus itki ääneen, kun hänen lapsensa häntä syleilivät — ja näin tavatonta asiata kummastellen kaikki palvelijat kutsumatta astuivat sisään avonaisesta ovesta. Myös Heikki, Gumprecht, kappalainen ja kaikki erikkään palveluksesta eroitetut miehet olivat niitten joukossa.
Vanha lordi ei ensinkään suuttunut tästä hätäisestä uteliaisuudesta, vaan käytti tilaisuuden esitelläkseen miniänsä ja lapsen-lapsensa palvelijoille ja kehoittaakseen näitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen heitä kohtaan.
Vilho näytti olevan aivan hämmästyksissään siitä, että Liddy näin äkkiä oli kohonnut rikkaaksi ja suurisukuiseksi perilliseksi. Mutta Donner kääntyi vanhan lordin puoleen sanoen: "katsokaa, vanha herra, onpa tuo teidän kiitetty Joelinne aika roisto, ha! ha! Koiran voitto ensimäinen, miehen voitto viimeinen. Mutta kun nyt asia on niin hyvin päättynyt, annatte kaiketi meille luvan lähteä matkoihimme ja nousta laivaan, joka viepi meidät rakkaasen Helgolantiimme. Olisittekohan niin hyvä, että siihen lainaisitte meille pari puntaa? kyllä se maksetaan takaisin kiitollisuudella palattuamme kotiin, vaikka minun täytyisi panttauttaa koko mökkini sen tähden."
"Olkaa huoletta," vastasi onnellinen erikäs; "te ja kaikki, jotka olette armasta Eliisaani ja Liddyäni auttaneet taikka jollakin tavalla olleet heille hyödyksi, tulette runsaasti palkituiksi — te itse sekä uljas Vilho, rouva Wäber ja teidän vaimonne ja tyttärenne ja kai kirkkoherrakin. Minä lähtisin itse teidän kanssanne lausumaan kiitoksiani, jos en pelkäisi mertä, joka ryösti minulta, mitä minulla oli kalliinta. Mutta luultavasti joku teistä suostuu tulemaan Englantiin ottamaan osaa meidän onneemme."
"Sitä minä epäilen, paitsi mitä Vilhoon ja hänen tätiinsä tulee," vastasi Donner. "Helgolantilaisen mielestä ei mikään vedä vertoja hänen saarellensa ja Pohjanmerelle, jossa hän on oma herransa."
"No," sanoi Liddyn isä, "tulkoon siis ainakin lapsemme kallis hoitaja meille kunnioitettavaksi ja pidettäväksi oikeana äitinämme. Mutta Vilhon täytyy oppia uljaaksi merimieheksi, ja kerran tahdon nähdä häntä komean laivan kapteenina. Kaikki ne ajat, jotka häneltä liikenevät, viettäköön hän meillä ja pitäköön meidän perhettämme omanansa."
Vilho ilmoitti ilonsa tästä ystävällisestä puheesta suosiollisella murinalla ja kumarsi jotenkin kömpelösti, niin että hänen jalkansa rakensi liiankin likeistä tuttavuutta hänen takanansa olevan miehen kanssa.
"Tapahtukoon siis," sanoi vanha lordi, "kullekin ansionsa mukaan — mutta" — otsansa rypistyi uhkaavaisesti — "missä on tuo kunnoton hovimestari, missä on Joel?"
Tämä oli päässyt pakoon, vaikka hän olikin heikko ja raihnas. Kun palvelijajoukko pani liikkeelle nopeat jalkansa häntä etsiäksensä, kuului lähimäisestä huoneesta ikkunan kilinä ja sitten raskas putoominen linnapihan litteille kiville. Minkä Joel oli määrännyt Liddyn äidille, siihen hän nyt itse joutui — kuolemaan ikkunan kautta.
"Työ palkan perii," mutisi Donner itsekseen, kun kaikki seisoivat kauhistuksissa ehdollisen syntisen kauheasta lopusta. "Jumala olkoon hänelle armollinen!"