YHDESTOISTA LUKU.
Solmu liestyy ja aukenee.
Vartovalle Vilholle rupesi aika jo käymään pitkäksi, kun Donneria ei ensinkään kuulunut takaisin. Mutta vihdoinkin hän pääsi tuskastaan, kun kynttilän valo ja Donnerin lohduttava ääni ilmoittivat hänelle tämän onnellista palaamista.
"Saatte olla iloissanne," kuuli hän Donnerin sanovan, "ett'eivät nälkä eikä jano ole saattaneet teitä maistamaan tuon konnan myrkkyä. Kaikkien tarpeiden puutteessa kun olemme, emme edes olisi voinet antaa puuöljy-ryyppyäkään myrkynvastineeksi. Näitä tikapuita teidän vielä täytyy kiivetä ylös päästäksenne raittiisen ulko-ilmaan, jossa ette niin isoon aikaan ole saaneet käydä. Onneton vaimo! Me kuitenkin vietimme vankeutemme surullisen ajan enemmän laivan kannen päällä kuin sen alla. Mutta teidän on täytynyt madon lailla asua maan alla. Malttakaapas, minä autan teitä — noin, rohkeutta vaan! älkää peljätkö mitään, vaikka niinkin hullusti kävisi, että vankivartianne tulisi takaisin. Kyllä me tuon lahonneen laivan pian upoksiin purjehtisimme."
Donnerin näin puhuessa näki Vilho erään vaimon horjuen astuvan ylös tikapuita myöten. Hänen vaatteensa tulivat vallan homeelle. Hän näkyi olevan sangen heikko ja kivuloinen, jonkatähden Vilho tarjosi hänelle käsivartensa tueksi, kun he olivat astuneet ylös holvin lattialle, — ja tätä tarjomusta ei hyljätty.
"Tämä on se onneton olento," selitti Donner kumppanillensa, "jonka tuo kunnon hovimestari vuoden verran on pitänyt täällä ikään kuin sisään muurattuna ja jonka hän äsken aikoi murhata. Hän on vainon-alainen ja sentähden meidän kumppalimme. Siis emme saa jättää häntä pulaan."
"Christoph," sanoi Vilho, "sill'aikaa kuin minä odotin sinun takaisin tuloasi, kuulin minä linnan kellon ilmoittavan sydän-yötä. Olispa siis aika lähteä linnaan, niinkuin Liddylle lupasimme."
"Liddy!" huudahti vaimo vavahtaen, "Jumalan nimeen! kuka on tuo Liddy?"
"Hän on," virkkoi Donner, "palvelija lord Hopp — Hopp — mikä nyt onkaan tuon pahuksen nimi? Hoppan, Hoppdik —"
"Habberton!" oikaisi vanki vapisten.
"Niin, niin, siltäpä se melkein kaikui. Ne on helkkarin vaikeat, nuo englantilaiset nimet. Vanha koulumestarini jo sitä valitti. Kun kirjoitetaan härkä, niin luetaan aasi, sanoi hän. Siitä minä kiitän Saksalaiset nimet."
"Liddy on vaan hänen palvelijansa," lausui vaimo surumielin. "Mutta," lisäsi hän vilkkaasti, "minun Kaarleni, nuori herra, elää toki vielä."
"Niin on!" myönsi Donner. "Mutta hänpä kuuluu viettävän aivan kummallista elämää, Liddyn kertomuksen mukaan. Oletteko koskaan kuulleet erikkäästä puhuttavan? Semmoista vimmattua väkeä kuuluu vaan löytyvän Englantilaisten seassa. He kääntävät kaikki nurin narin, kuten vakuutetaan. Useat sanotaan rupeevan erikkääksi pelkästä turhamaisuudesta, siten saavuttaaksensa suurempaa mainetta."
"Mihin," sanoi vaimo, "aiotte minua viedä? Viekää minut, minä rukoilen, nuoren herran luo! Totta — minä en tiedä — pääni on sangen heikko."
"Kyllä minä sen uskon," sanoi Donner sääliväisesti. "Eihän se olekaan kumma. Me saatamme teidät ensin Liddyn luokse, joka tulee määräämään, annammeko itsemme ilmi erikkäälle, vai emmekö."
Vaimo oli melkein tainnuksissa eikä vastannut mitään, ja miehet kuljettivat häntä enemmän kantamalla kuin taluttamalla.
"Se ei mitään tee," sanoi hyvänsävyinen Donner, kun vaimo oli pahoillaan siitä, että hän tuotti heille niin paljon vaivaa. "Ette paina läheskään niin paljon kuin tynnyrillinen laivankorppuja. Eipä olisi hätää, jos emme ikänämme olisi tarvinneet kantaa raskaampia taakkoja! — Vilho, osaammekohan linnaan asti ilman kompassitta tämän puiston pimeitä kulkureittiä? Kun tuo konnamainen hovimestari tuskin enää tarvinnee lyhtyänsä tämän onnettoman olennon tähden, lienee paras, että purjehdimme linnaan hänen kynttilänsä valossa."
"Kunhan emme vaan sillä yllyttäisi kavaltajaa käymään meidän kimppuihimme," arveli Vilho.
"En minä kavaltajaa pelkää!" virkkoi Donner. "Hänen tulee päin vastoin peljätä minua. Rautakankeni saattaa yhtä hyvin tutkia kavaltajan suun, kuin se äsken sai suljetun oven aukenemaan."
Siihen heidän puheensa loppui. Viipymättä puiston käytävät kuljettiin; jo näkyivät linnan mustat muurit jotenkin etäältä, kun eräs mies pysähdytti pakolaisemme sanoen: "Seis! kutka olette? Mitäs teillä täällä on tekemistä?"
Hovimestarin ääni oli Donnerille entiseltään kylliksi tuttu, niin ett'ei hänen kauan tarvinnut olla epätiedossa, kuka ankara kysyjä oli. Paremmaksi varmuudeksi hän vielä nosti lyhdyn niin korkealle, että sen säteet kirkkaasti valaisivat tuon konnan inhoittavia kasvoja. Mutta tämän kautta huomasi hovimestari myös miesten seurassa sen ihmisen, jonka siellä oloa hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Toinnuttuansa ensi hetken pelästyksestä huusi hän kimeällä äänellä: "hei! Wilkens! Kennedy! joutukaa tänne!" ja koetti saada vapisevan, puolikuolleen vaimon haltuunsa.
Donner löi lyhdyn pirstoiksi hovimestarin päähän ja sanoi levollisesti kumppanillensa: "Vilho! ohjaa sinä kauppalaivamme tuohon satamaan; minä sill'aikaa suljen tien tältä merirosvolta."
Vilho totteli ja kuuli mennessään, lyhyen kahakan perästä, valitushuudon, jota seurasi täydellinen hiljaisuus. Kun sitten Donner saavutti pakolaiset linnan rappusilla, virkkoi hän hymyillen; "aivan kuoliaaksi en minä sitä miestä moukuttanut, mutta haavalääkäri kuitenkin tarvinnee muutamia kuukausia paikataksensa hänen lapaluitaan." Kun he olivat päässeet linnan pihaan, tuli Liddy juosten heitä vastaan. "Jumalan kiitos, että olette täällä," kuiskasi hän. "Minä pelkäsin, ett'ette osaisi tänne linnaan. Minulla ei ole enää pienintäkään kynttilän pätkää, jota olisin voinut asettaa ikkunaan teille merkiksi. Herrani on polttanut viimeiset tänä iltana. Voi, enpä vieläkään ole saanut puhutella häntä. Kohta, kun avasin suuni puhuakseni, käski hän minun olla vaiti. Hän oli hajamielinen ja näkyi tuumailevan tärkeitä asioita. Nytkin vielä hän pitkin askelin astuu edes takaisin kamarissaan. Ennenkuin hän on mennyt makuulle, en tohdi viedä teitä ylös, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeä. Odottakaa nyt täällä, kunnes tulen teitä noutamaan."
"Mikä harmi on tuommoisesta erikkäästä!" sanoi Donner närkästyneenä. "Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme kuntoon. Pimeässä et liene huomannut, että joukkomme on lisääntynyt yhdellä vaimolla — onneton vainottu olento, joka on avun tarpeessa vielä enemmän kuin me. Tuossa hän on uupuneena kyyryllänsä kovilla rappusilla. Kuuleppas, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Hyvä rouva!" huusi hän ääneensä vaimolle, "sanokaa tälle palvelevalle hengelle, kenen puoleen te aiotte kääntyä."
Pelosta ja uupumuksesta melkein pyörryksiin joutunut vaimo ei näkynyt käsittäneen selvästi lausuttua kehoitusta.
"Voi tuota ääntä!" mutisi hän itsekseen. "Olisiko hän vaan hänen palvelijansa?"
Mutta Liddy sanoi kiireesti: "kauemmin en tohdi täällä viipyä, mutta toivon kuitenkin pian pääseväni takaisin." Hän juoksi ylös rappusia.
"Tuuli ei vielä ole myötäinen," virkkoi Donner. "Täytyy sentähden luovia, vaikka se on kyllä ikävää."
Sitte ei kukaan heistä sanonut sanaakaan noin neljännekseen tuntiin. Silloin äkkiä leimahti ulkoa kirkas valo, joka valaisi linnan pihan, ikään kuin olisi ollut päivän aika. "Meille tulee valkeus," sanoi Donner jälleen, kun useat kimeät, uhkaavat äänet lähenivät, "mutta meille se ei kuitenkaan näy olevan iloista. Mitä on tekeillä? onko herra hovimestari rusennetun olkaluunsa tähden ruvennut veisaamaan Jeremiaan valitus-virsiä ja sillä lailla nostattanut linnan-väen jaloillensa, meitä siitä kurittamaan? Jospahan olisin lyönyt hänen pääkallonsa murskaksi! Sääliväisyys ei ollut tässä paikallansa. Nyt meidän täytyy koettaa iskeä kiinni erikkääsen, maksakoon mitä tahansa, siis eteenpäin!"
Hän tarttui vapisevaan vaimoon ja kantoi hänen ylös rappusia erikkään kammariin, jonka ovet hän tarkasti sulki ja salpasi.
"Vihollinen ryntää eteenpäin!" huusi Donner Liddylle, joka pelästyneenä juoksi heitä vastaan. "Herätä isäntäsi meille avuksi, jos luulet hänellä olevan kuntoa siihen. Toimita meille piilopaikka niin hyvä, kuin voit, muutoin syntyy tulisin tappelu. Voittoa ei suoda heille huokeaan hintaan, ja ennenkuin antaun, ruhjoo kankeni vielä monen pääkallon murskaksi."
"Pelastakaa minut!" vaikeroitsi vaimo kuoleman tuskissa. "Missä on minun puolisoni? Viekää minut hänen luoksensa. Jumalan tähden, älkää antako minun enää joutua vainoojani kynsiin. Voi, mihinkä minä pakenen tuon hirveän edestä?"
Liddy oli ikäänkuin pyörryksissä. Milloin hän juoksi herransa makuukammariin, kahden vaiheella, pitäisikö hänen kolkuttaa ovea, milloin taas takaisin ystäviensä luo, joiden tila tuli yhä tukalammaksi; sillä jo kuultiin murretun oven jyskinä ja yhä lähemmäksi tunki vainoojien melske.
Vanki oli mennä tainnoksiin. Hänen surkea tilansa herätti syvää säälimystä uljaassa Donnerissa. "Auta ensin tuota onnetonta raukkaa," sanoi hän Liddylle, "kyllä me itseämme autamme."
"Ei hätä lakia lue!" sanoi Liddy nyt vakavasti. "Se pakoittaa minua tekemään jotain, jota tähän asti en ole uskaltanut." Hän tarttui vaimon käteen ja pujahti hänen kanssaan herran salaiseen kabinettiin.
"Kappalainen on valehdellut minulle," sanoi hän palatessaan, "eipä helissytkään, kun minä tartuin peitteesen. Minä toivon, ett'ei kukaan häntä sieltä etsi. Ja minun herrassani on kaiketi myöskin suuri muutos tapahtunut, koska hän on pannut pois luukkonsa. Nyt keksin hyvän keinon! Donner," huusi tyttö hilpeästi, "kas tässä, heittäkää tämä musta vaippa vaatteitenne ylle, ja sinä Vilho otat minun vaippani." Hän riisui pikaisesti pois kaappunsa. "Sillä on pituutta kyllin."
"Pitääkö meidän tässä ruveta leikin-tekoon," mutisi Donner äreästi, "kun vihollinen panee kaikki kanuunansa paukkumaan laivaamme vastaan kerta toisensa perästä." Hän totteli kuitenkin viipymättä. "Ja mitäpä tämä valepuku hyödyttää?" kysyi hän vielä, Vilhon avulla nostaessaan huoneen kaikki raskaammat kalut oven eteen, jota vihollinen jo rautakangillaan paukkautti.
"Te olette olevinanne meidän herramme palvelijat," vastasi Liddy, "ja täytyyhän teidän kaikella muotoa peittää merimies-vaatteitanne."
Hirveällä ryskeellä paukahti lukko auki. Mutta tuo suuri huonekalu-läjä esti ryntääjiä pääsemästä eteenpäin, ja he olivat vihan vimmassa.
"Jos ei tämmöinen jyske saa erikästä hereille, niin hän makaa todellisessa kuoleman unessa. Takaisin, jos mielitte henkeänne säilyttää." kiljaisi hän vihollisille, jotka jo kävivät liikkuvaan linnoitukseen käsin kiinni. "Keitä te olette, jotka rohkenette väkisin tunkea meidän herramme huoneisin? Rosvojoukko kai olette, kun semmoista menoa pidätte."
"Ja kuka sinä hävytön olet?" kaikui vastaus, ja yhä levenevästä ovenraosta tulivat vanhan lordin vihaiset kasvot näkyviin; "väistytkös pois heti paikalla!"
"Varo harmaita hiuksiasi, vanhus!" ilkkui Donner, "ett'ei ne joudu liian likiseen tuttavuuteen minun kankeni kanssa."
Tästä häpäisevästä kohtelusta hurjistuneena huusi vanha lordi raivosta vapisevalla äänellä: "Tiedätkös lurjus, kuka minä olen? Minä olen lordi Habberton ja minä aion kurittaa sinua hävittömyydestäsi."
"Ja minä taas olen poikanne uskollinen palvelija, joka en koskaan salli, että hänen kotirauhansa rikotaan; sillä kenen ruokaa minä syön, sen virttäkin viritän," vastasi Donner.
"Hän valehtelee!" huusi raukea ääni joukosta. "Minä tunnen tuon konnan hänen kielestänsä. Hän on se, joka löi minut raajarikoksi."
"Aha!" naurahti Donner, "sinä olet siis se kettu, jonka pesän minä hävitin. Raajarikoksiko sinut löin? Aivan niin! häpeäksesi se tapahtui! ja häpeätä sinä olet saava, kunnes roikut ansaitussa hirsipuussa. No, ettekö pakene! Vilho, auta minua napsauttamaan tuota näsäkästä miestä hyppysille."
Hänen puheensa keskeytyi, kun erikäs ilman parratta ja leuka käärittynä veriseen liinaan, astui huoneesen, ilmoittaen hämmästyksensä odottamattomasta metelistä, ääneensä huutaen: "haa! — mitä tämä on? mitä tämmöinen hälinä? ja keitä te olette?"
"Kyllä teille sitten kaikki selitetään," vastasi Donner. "Mutta auttakaa minua ensin tekemään kunniallista sovintoa isänne kanssa. Muuten tässä pian syntyy verinen kahakka, sen minä vakuutan."
"Isäni!" sanoi erikäs vakavalla, mutta lempeällä äänellä, "minä pyydän teitä selittämään syytä teidän myöhäiseen ja väkivaltaiseen käyntiinne täällä. Jos jotain vääryyttä on tapahtunut, olen minä ensimäisenä sitä rankaisemassa."
"Syyn sinulle kyllä sanon," vastasi lordi, aivan iloissaan poikansa muuttuneesta käytöksestä. "Tiedä siis, että uskollinen palvelijani Joel täällä puistossa joutui salamurhaajan käsiin ja lyötiin niin, että hän oli hengen vaarassa. Rosvo on joukkoinensa vetäynyt tänne linnaan ja äärettömällä julkeudella ottanut tämän piilopaikaksensa. Se on sama hävytön ihminen, joka täällä on pitänyt niin isoa ääntä."
"Antakaa nyt minullekin suun vuoroa", sanoi Donner. "Tuo mainio uskollinen Joel on niin sanoakseni elävältä haudannut erään naisen ja aikoi tänäpänä tappaa häntä hiirenmyrkyllä. Sitten oli hänen aikomuksensa upottaa hänet järveen ja siten salata ilkityötänsä. Mutta me olemme sen konnantyön estäneet ja pelastaneet naisen, ja kun tuo hyvä Joel tahtoi meitä siitä estää, pehmitimme vaan vähäisen hänen hartioitansa. Mutta liekö hän sillä jo sovittanut pahantekonsa, se on toinen asia. Siinä on koko kertomus."
"Missä nainen on? Kuka hän on?" kysyivät isä ja poika yht'aikaa.
"Teitä, hyvä herra, hän sanoi Kaarleksensa," vastasi Donner, "kerran myöskin puolisoksensa —"
"Hän valehtelee," väitti Joel, "se vaimo on mielipuoli, petturi."
"Ole vaiti, siksi että sinulta kysytään," ärjäsi Donner. "Te löydätte vaimon," lisäsi hän levollisemmin, "tuosta huoneesta, johon Liddy on hänet kätkenyt."
"Liddy?" kysyi erikäs, uudelleen hämmästyen, "ken on tuo Liddy?"
"Miten?" huudahti Donner ihmeissään, "ettekö tunne palvelijaanne taikka palvelustyttöänne Liddyä? Siitä teitä oikeaksi erikkääksi huomaa."
"Pyhä Jumala! olisko nuori Wäber, minun palvelijani, tyttö?" sanoi erikäs säikähtyneenä. "Hänen kasvonsa! hänen äänensä! ja minun mieltymykseni —"
"Onko tuo pienoinen narrannut teitäkin?" arveli Donner. "Kyllä minä sen hänestä uskon, koska hän vaaran uhatessakaan ei ollut sitä halua vailla. Mustan kaapun alta ette havainneet naispukua, ha ha!"
"Minä annan teille rahaa niin paljon, kuin jaksatte kantaa," sanoi Joel salaa lordin kahdelle palvelijalle, jotka kannattivat hänen voimatonta ruumistaan, "jos löydätte naisen ja korjaatte hänen täältä pois. Heittäkää hänet ulos ikkunasta, ett'ei kukaan häntä täällä näe."
"Mutta missähän Liddy Wäber on?" tutkisteli erikäs uteliaasti.
Donner oli kysymykseen vastaamatta vihoissaan huudahtaen: "Siirtykää takaisin, te konnat. Pitääkö minun lukeman teille sotalakia? Aiotteko pujahtaa linnoitukseen, vaikka sovintoa par'aikaa hierotaan? Siirtykää taikka kankeni kolahtaa teidän niskaanne."
Palvelijat, jotka Joelin käskystä aikoivat tunkeuda erikkään salaiseen kabinettiin, vetäytyivät hämmästyneinä takaisin.
Nyt vasta Donner vastasi: "Liddy? Haa! Hän on todellakin pötkinyt pakoon. Hän ajattelee: kaukana tästä ollaan hyvässä turvassa. Sellainen on naisen luonto!"
"Mennäänpä tähän huoneesen etsimään kadonneita," virkkoi lordi.
Mutta hänen poikansa sanoi: "tämä huone on minun pyhä paikkani, johon palvelija-joukko ei saa astua sisään, eikä silmäyksillään saastuttaa sen salaisuuksia. Menkäämme yksin sinne."
Näin sanoen otti hän eräältä palvelijalta kynttiläjalan; lordi seurasi hänen esimerkkiänsä, toiset jäivät uteliaina seisomaan salaisen huoneen ovelle. Hovimestari ei näkynyt olevan tästä mielissään.
"Saattakaa minut kotiin," pyysi hän läsnä olevia, "minä voin sangen huonosti." Mutta ei kukaan hievahtanut paikaltaan.
Sill'aikaa olivat isä ja poika menneet kabinettiin, jossa, paitsi jo mainittua peitettä, ei ollut huonekaluja ensinkään. Eikä siellä näkynyt ketään ihmistä. Ennenkuin hätäinen lordi ennätti käydä kiinni peitteesen, oli hänen poikansa jo tarttunut nauhaan, jolla peite vedettiin ylös ja käärittiin kokoon.
Avonainen kiviarkku, jossa vaimon ruumis lepäsi, joutui sen alta näkyviin. Noin kolmen askeleen päässä siitä oli tynnyri, ja sen ylä-aukosta eräs lapsi, jonka kasvojen juonteet osottivat kuolevan tuskaa, ojensi ylös kätensä pyytäen apua. Kaikki tämä oli valmistettu kuultavan valkeasta alabasterista ja teki tässä mustaksi maalatussa huoneessa ihmeellisen vaikutuksen. Kynttilän valossa näkyi noissa ruumiissa olevan henki; ja niissä oli sen kautta jotain todellakin aaveen-tapaista.
"Isäni!" lausui erikäs liikutetulla äänellä, "tässä näette suruni ja alakuloisuuteni kalliit esineet. He eläisivät vieläkin ja tekisivät minut onnellisimmaksi ihmiseksi, jos ette — — — —"
Mielenliikutus ei sallinut hänen puhua enempää. Vanha lordi kalpeni.
Hän oli kokonaan masentunut.
"Ymmärrättekö nyt," virkkoi poika uudestaan, "minkätähden vesi, vaimot ja lapset, ukkosen leimauksen valo, korkeitten puitten suhina ja sateen rapina oli minusta niin hirveätä? Mutta suuren synnin olen tehnyt siinä kohden, että murheeni tähden unhoitin ihmis-arvoni, laiminlöin velvollisuuteni isääni ja isänmaatani kohtaan ja rupesin tyhjäntoimittajaksi. Eräs lapsi — olkoon se sanottu omaksi häpeäkseni — on saanut minun paremmille tuumille. Voi! jospa se olisi minun Liddyni!"
Tällä hetkellä tuli Liddyn pää näkyviin tynnyrin takaa, missä hän oli piiloitellut. Erikäs oli kääntänyt silmänsä kattoon päin; verinen liina oli valunut alas hänen poskiltaan, jotka olivat parratonna, vaan merkittynä pienellä partaveitsen haavalla; neljän kynttilän täysi valo valaisi hänen kasvonsa, jotka eivät enää näyttäneet peloittavilta. Silloin kuului tynnyrin takaa: "Isä!" ja toistamiseen ilohuuto: "Isä!" Tyttö itkien ja riemuillen, vaipui erikkään syliin. Kolisten putosi kynttiläjalka tämän kädestä. Innokkaasti syleillen löydettyä tytärtänsä sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä: "Herrani ja Jumalani, suuren surun olet minulta poistanut. Tämä ilo antakoon minulle voimaa kantamaan toista murhettani."
Ja ilosta itkien suuteli hän kuolleeksi uskotun lapsensa heleänpunaisia huulia. Mutta taas liikkui jotakin kivi-arkun pimeässä varjossa. Hiljainen huokaus kuului ensin ja sitten matala ääni lausui: "Kaarleni, missä olet? pelasta minua! oi, pelasta minua!" Ja kaksi valkoista kättä tarttui kiinni arkun reunaan, jonka takana onneton vaimo tähän asti oli maannut tainnoksissa ja nyt hän niitten nojalla nousi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin alabasteri, aivan yhdennäköiset kuin arkussa olevan ruumiin, ja hän katsoa tuijotti isää ja tytärtä, jotka toisiansa syleilivät.
"Voi minua! kuolleet nousevat ylös," huusi vanha lordi kauhulla peittäen kasvonsa.
Mutta Liddy, joka havaitsi kuolleista nousseen ennen kuin hänen isänsä, ei ensinnä tahtonut uskoa omia silmiänsä; sitten hän isän sylistä riensi äidin syliin. Ja hänen ilohuutonsa: "äiti! oma äitini!" sekaantuivat erikkään sydämmellisiin huudahduksiin. "Eliisani! Sinäkö se todella olet, armas Eliisani?"
Lukija kuvatkoon itsellensä tätä autuaallisen yhtymisen iloa!