KYMMENES LUKU.
Hauskoja vieraita.
Syksy alkoi kellastuttaa puiden ja pensaiden lehtiä ja irroittaa niitä emistänsä, oksista. Päivät kävivät lyhyemmiksi, illat pitemmiksi ja kolkommiksi. Muutaman viikon kuluttua puisto jo kukaties olisi parasta koreuttansa vailla. Vaikk'ei erikäs vielä ollut täydellisesti entisellään, oli hän kuitenkin paranemaan päin. Kolmen asian suhteen hän vielä oli eriskummainen: hän ei luopunut vanhasta puvustaan eikä parrastaan ja kammosi vettä niinkuin Liddyn tullessakin. Sitä paitsi hän joka päivä oleskeli vähintäin yhden tunnin salaisessa kabinetissaan, jossa tuo tunnettu peite oli, — Liddyn mielestä se oli ikäänkuin kielletty puu paratiisissa. Liddy piti vielä luukkoansa ja salasi erikkäältä oikean sukupuolensa ja ristimänimensä. Hän oli tehnyt itselleen sen lupauksen, ett'ei hän näitä ilmoittaisi, ennenkuin erikäs luopuisi tuosta ilettävästä parrasta ja luukosta. Auringon virvoittava, lempeä paiste muutamana kirkkaana iltana houkutteli tyttöä alas puistoon siksi ajaksi, kun hänen herransa oli salaisessa kabinetissa. Sattumalta hän tuli sen pensas-aidan luokse, jonka läheisyydestä herra tuonain niin äkkiä oli palannut takaisin. Miettiväisenä nosti hän sinisilmänsä ja pyhkien pitkät kiharansa pois otsalta katseli hän sitä viheriätä kasvi-muuria, jolla ei ollut mitään lomaa eikä aukkoa. Yhtäkkiä häntä säikähytti erilleen taivutettujen oksien rasaus, aivan hänen lähellänsä. Peläten jonkun pedon taikka lordin peloittavan hovimestarin tulevan hänelle pahaa tekemään, kääntyi hän jo pikaisimpaan pakoon; mutta samassa kuuli hän rukoelevan äänen pensas-aidasta päin, josta nyt käsi ja kädessä vanha hattu joutui näkyviin. Kerjäläinen, köyhä raukkahan se siis vaan olikin, joka tuli häneltä almua anomaan. Mutta mitenkä se oli päässyt pensas-aidan taakse, joka kappalaisen kertomuksen mukaan oli ympäröittynä muurilla, ja minkätähden hän siellä oli? Ja mitä Liddy nyt voisi antaa tälle miehelle, kun hänellä ei ollut äyriäkään rahaa? Tytön tätä hiljaa itsekseen miettiessä rupesi kerjäläinen toisellaisella äänellä kyselemään asioita, jotka eivät ensinkään kuuluneet hänen ensimäiseen pyyntöönsä. Hän tahtoi tietää, kenenkä tämä hovi oli, palveliko sen omistaja kuninkaallisessa laivastossa, oliko tässä kunnassa rauhantuomaria ja muita sellaisia asioita.
Jota kauemmin Liddy kuunteli tätä jotenkin vieraalta soivaa Englannin-kielistä puhetta, sitä tutummalta se hänestä kuului. Saadaksensa selkoa siitä, kuka puhuja oikeastaan oli, täytyi hänen ajatella kauas, kauas takaisinpäin; se kaikui ikään kuin haudan tuolta puolen toisesta maailmasta. Hänen päätänsä pyörrytti — mutta samassa epätietoisuuden verho poistui ja huuto: "Vilho, oi Herra Jumala, onkohan tuo mahdollista?" pääsi kalliilla äidinkielellä hänen vapisevilta huuliltaan.
Pensas-aidan risukosta, joka teki veriset naarmut hänen poskeensa, tunkihe eräs huonoihin vaatteisin puettu mies tuimasti esille. Kun hän nousi pystyyn ja äänetönnä katsoi Liddyä silmiin, tunsi tämä henkensä pelastajan, kuolleeksi uskotun, kaivatun Vilhon. Kun he nyt ilosta itkien toisiansa syleilivät, keikahti toinenkin henkilö pensastosta näkyviin, astui onnellisten viereen ja halusi ottaa osaa jälleen näkemisen iloon. Se oli kalastaja Donner, jonka vanha kostonhimoinen Wäber oli myönyt, samoin kuin Vilhonkin, Englantilaisen sotalaivaston palvelukseen. Sattumus, taikka oikeammin Jumala, oli johtanut asiat niin, että nämät molemmat onnettomat joutuivat samaan laivaan, josta he sittemmin yhdessä pääsivät pakenemaan. Tätä nykyä he kuleksivat ympäri maata pyrkien johonkin kaukaiseen satamaan, josta toivoivat pääsevänsä rakastettuun Helgolantiinsa takaisin. Donner pyyhkäsi kaksi isoa kyyneltä silmistään kuullessansa, että hänen vaimonsa oli pysynyt uskollisena ja rehellisesti elättänyt sekä itseänsä että lastansa. Mutta ankaran koston uhkasi hän vanhalle Wäberille ja ainoastaan Liddyn kertomus, miten Jumala jo oli tälle kaikki kostanut, saattoi hänen mielensä rauhoittumaan.
Nyt ruvettiin vakaisesti neuvoittelemaan, mitä olisi tehtävä. Tarkoin mietittyänsä päättivät ystävämme, että Liddy antaisi erikkäälle tiedon asiasta, kuitenkin ilmoittamatta pakolaisten olopaikkaa, ennenkuin hän oli tiedustellut isäntänsä mielipidettä heistä.
Hän lupasi myöskin toimittaa heille ruokaa, ja oli vaan huolissaan siitä, missä he saisivat seinän suojaa tämän kylmän yön ajaksi. Miehet nauroivat Liddyn hädälle ja kehuivat kyllä viettäneensä kolkompiakin öitä taivas-alla, eivätkä liioin olleetkaan yösijan puutteessa.
"Voi!" sanoi Liddy, "kunpa vaan tietäisin, ett'ei tuo vanhan herran ilkeä hovimestari olisi meitä väijymässä, voisin aivan helposti viedä teidät linnaan, jossa on huoneita yltäkyllin. Tämä sopisi monestakin syystä. Minä tietäisin, että te olisitte turvassa, ja voisin myös kohta antaa teille tiedon siitä, mitä herrani teistä päättää."
"Hovimestari kaiketi on lurjus?" murahti Donner, "sillä niinpä useammat ovat, jotka toisia väijyilevät. Kun en saata täyttää kostoani vanhalle Wäberille, tahtoisin siirtää sitä toiseen konnaan ja antaa hänen maistaa merimiehen nyrkkiä, jotka usein ovat maksaneet velkansa kipeästi koskevalla rahalla."
"Eipä hänestä paljon hyvää puhuta," vastasi Liddy, "vaikk'en sitä sen vuoksi mainitse, että tekisitte hänelle pahaa, sillä sen on Jumala viidennessä käskyssä kovasti kieltänyt. Mutta semmoinen huhu käy, että hänen tekisi mieli periä vanhaa herraa, ja sentähden hän vihaa minun herraani, erikästä, jonka hän pitää loukkauskivenä. Puhutaan myöskin, että hän koettaa kartuttaa ja kostuttaa eripuraisuutta isän ja pojan välillä sekä kaikin keinoin estää nuoren herran naimista."
"Jos yhdessäkään noissa huhuissa on perää," lausui Donner, "hän ansaitse saada aika tavalla selkäänsä. Tulkoonpa vaan minun silmäini eteen! Kourani, jotka eivät pitkään aikaan ole vetäneet purjeen nuoraa eivätkä solmua sitoneet, haluavat kerran taas saada jotakin tehtävää. Mutta mistä tuon kunnon miehen tuntee, jos se kerran meidän näkyviimme joutuu?"
"Teitä varoittaakseni, vaan ei saattaakseni teidän tappelun-himoiset kouranne hänen kimppuunsa, ilmoitan teille, että hovimestarin helposti tuntee hänen kiharaisesta tukastaan ja kesakkoisesta, pöhöttyneestä naamastaan. Hänen hartioillansa olisi tarpeeksi leveyttä kahdelle miehelle, mutta kaulasta ei ole paljon tietoa."
"Kuule tyttö!" sanoi matruusi naurahtaen, "kelpaisitpa, luulen ma, poliisivirkaan. Sinun kirjoittamasi ilmoitus minun halvasta persoonastani kyllä minut ilmi antaisi. Vaan näythän, nuori liittolaisemme, seisovan ikäänkuin kuumilla hiilillä. Menkäämme takaisin omaan mökkiimme."
Luvattuaan tulla pian takaisin erkani Liddy ystävistään ja riensi linnaan, jossa hän nyt hartaasti odotti herraansa.
Donner ja Vilho pujahtivat takaisin pensas-aidan läpi ja hiipivät sitten pitkin muuria oppiaksensa paremmin tuntemaan, kuinka turvallinen heidän nykyinen olopaikkansa oikeastaan oli. Kun ei muurista näkynyt tulevan loppua ollenkaan, virkkoi Donner: "mäyrät, ketut, kaniinit, jopa kaikki nelijalkaiset maan alla asujat pitävät aina luolissansa enemmän kuin yhden aukon avoinna, jonka kautta hätätilassa pääsevät pakoon. Sopiiko meidän olla heitä typerämmät? Vilho, pidäppäs varalta, ett'ei vieraita aluksia pääse meidän kulkureitillemme, sill'aikaa kuin minä kiipeen ylös mastonkoppiin keksimään uusia maita. Olisipa häpeä, jos tällä lyhyellä lupa-ajallamme olisin unhoittanut kapuamisen, niin ett'en pääsisi tämän muurin päälle, joka ei suinkaan ole erin korkea!"
Onnellisesti voitettuansa kaikki esteet riippui Donner molemmista käsivarsistaan muurin päällä ja kurkisti kuroitetulla kaulalla varovasti sen yli. Sitte hän jälleen rupesi kipuamaan alas ja puhui kuuntelevalle Vilholle: "tuolla on kaikellaista, jota meidän sopii käyttää hyväksemme. Ensiksikin erään tornin rauniot tiheässä petäjikössä, ja toiseksi iso järvi, jonka rannassa ikäänkuin meitä varten vene on ankkurissa. Torni on oleva meidän kajuuttimme, joka suojelee meitä pahoilta ilmoilta, ja pursi on pelastuskeinona vainoojien kynsistä. En mistäkään hinnasta enää tahtoisi saada kunnian olla sinitakkina Brittiläisen majesteetin laivastossa. Mutta kun hädän ja vaaran aikana tie muurin ylitse saattaisi viivyttää meitä, niin on kukaties paras, että koetamme raivata tien sen läpitse. Tällä rautakangella, joka on jäänyt minulle muistiksi merimies-elämästämme, voimme kaivaa melkoisen läven tähän kiviseen laivankylkeen." — "Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme hädän tullessa pikemmin pelastua?"
"Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi kokemus sinulle parempaa opettanut. Paina siis mieleesi se sääntö, että paetessa ei pidä koskaan kulkea suoraan, eikä koskaan kaivaa salareikää vastapäätä toista, ellei tahdo huojentaa takaa-ajoa vihollisille. Vaikka nyt vainoojat näkisivät meidän pujahtavan pensas-aidan aukosta ulos, olisivat he kuitenkin epätiedossa, olemmeko juosseet pitkin muuria oikealle vai vasemmalle, ja kuluttaisivat sillä lailla aikaa, joka sinun ehdoituksesi mukaan ei suinkaan tapahtuisi."
Vilho suostui kumppalinsa tuumaan ja molemmat kävivät kiivaasti työhön käsiksi. — "Kuten näet," sanoi Donner, "on muuri tehty tasaisista kivistä. Kun vaan ensin olemme tehneet pienenkin aukon, tulee työ käymään vallan helposti. Viimeistä kivikerrosta tuolla puolen muuria emme huoli ottaa pois, ennenkuin lähdemme yökortteriimme."
Pian oli muuriin tehty reikä, jonka jälkeen he menivät takaisin pensas-aidan aukolle Liddyä vartomaan. Tämä tulikin pian. Hän toi heille ruokaa, mutta myöskin sen ikävän sanoman, että hänen herransa yhä aikaili kabinetissaan, jonkatähden Liddy ei saanut häntä puhutella. Hän pyysi ystävänsä sydän-yön aikana tulemaan linnaan, jossa hän toivoi voivansa antaa heille tarkempia tietoja. Sitten hän juoksi takaisin linnaan.
"Mennäänhän nyt ankkuriin tuohon torniimme," virkkoi Donner "saadaksemme rauhassa nauttia näitä makeita. Onpa jo kyllin pimeä, niin ett'ei helposti voi huomata meidän läpikäytäväämme; tekisipä mieleni pari tuntia venyä rippu-matossani, sillä minua vähän nukuttaa."
Perille tultuansa Donner aivan tarkasti tutkisteli raunioita, ja vakuutti sitten, että kohta rappujen alla oli paras ja turvallisin piilopaikka. "Siihen on yhdistetty," sanoi hän, "kaikki etenkin meille suotuisat edut. Se on pimeä, salainen, ja siihen päästäksensä täytyy ensin kiivetä miehen korkuiselle muurilla, jonka tähden sitä hätätilassa voisi puolustaa vähäistä vihollis-joukkoa vastaan. Sitä paitsi saattaa muurin aukosta katsella seutua."
Pakolaiset sijoittivat itsensä heti kolkkaan. Tyydytettyään vatsansa vaatimukset menivät he kohta levolle. Donner makasi ennen pitkää sikeässä unessa; mutta Vilho taisteli unta vastaan, joka ei ollut hänelle vaikeatakaan mielenliikutuksessaan Liddyn tapaamisesta.
Vastoin mainiota kokemustansa olisi Donner kovalla kornaamisellaan joutunut itsensä-pettäjäksi, jos kokematon Vilho olisi hänen esimerkkiänsä seurannut eikä pysynyt valppaampana kuin hän. Töin tuskin oli Vilho tehokkaimmalla herätys-keinolla — nenään nipistämisellä, — saanut kumppalinsa valveille, niin eräs henkilö, jonka lähenevät askeleet suurta hälinää nostamatta kuuluivat pimeässä, jo oli saapunut torniin. Täysin heränneenä ei Donner liikkunut paikaltaan, vaan kaappasi sivullansa olevan raskaan rautakangen ja tarttui lujasti siihen. He kuulivat nyt sisääntulijan varovasti aukaisevan ja jälleen sulkevan erään oven. Kohta sen jälkeen kuulivat he hälinän aivan likeltä, mutta vähän syvemmältä. Kynttilän valo tunki aukosta, jota he tähän saakka eivät olleet huomanneet, se kun vei pilkko pimeään tornin loukkoon. Tähän loukkoon käänsi Donner nyt tarkimman huomionsa. Varovasti läheni hän aukkoa, joka oli niin iso, että hänen päänsä mahtui siitä läpi, ja katseli alaspäin pieneen ympyriäiseen holviin, jota lattialla seisova kirkas lyhty valaisi. Hän näki siellä tikapuut, joiden päät ulottuivat melkein holvin lakeen asti, vähän pahnoja seinuksella ja vielä miehen, jonka kihara tukka heti saattoi Donnerin arvelemaan häntä vanhan lordin ilkeäksi hovimestariksi.
Korista, minkä hän oli tuonut mukanansa, nosti mies nyt kannen pois, veti taskustaan paperikäärön ja ripoitti osan sen sisällöstä pieneen, höyryävään ruokavatiin. Loput hän pudisti korissa olevaan viinipulloon, ja tämän tehtyä hän pyyhkäsi pois suuret hikiherneet otsastaan.
"Minä en voi tätä välttää," sanoi hän tylysti itsekseen, "minun täytyy näin tehdä — pakko vaatii. Ja tämä keino onkin paras. Enhän minä rupee käsin häneen — en näe hänen kuoleman kamppaustaan, en kuule hänen vaikeroimistansa — mutta pääsen kuitenkin hänestä erilleni. Ensi yönä otan hänen ruumiinsa, vien sen vähän matkaa järvelle ja upotan sen pohjaan kivillä. Niin on, ei kannata viivytellä! Jokainen katsoo omaa etuansa. Sovinto äijän ja pojan välillä tulee yhä varmemmaksi. Kohta kun Kaarle herra tulee täysjärkiseksi, herää myös isän rakkaus poikaansa uudelleen. Silloin voisi tulla puheeksi asioita, jotka saattaisivat minun menettämään virkani, omaisuuteni, jopa päänikin. Tällä keinoin pääsen myöskin näistä vaivaloisista jokapäiväisistä käynneistäni täällä. Mutta entäs jos saisin tuon nuoren herran ystäväkseni, entäs jos suurta palkintoa vastaan — vaan sehän on mahdotonta! ei hän eikä tämä milloinkaan antaisi minulle anteeksi — molemmat ovat liian paljon kärsineet — sentähden on paras tukkia sen suu, jonka sanat voisivat tuottaa minulle turmiota."
Nain itsekseen höpötettyänsä sysäsi hän jalallaan pois pahnat, joiden alta neliskulmainen kiviliuska, jossa oli rautarengas, tuli näkyviin. Sen hän kiskaisi ylös ja lykkäsi sen syrjään, laski sitten tikapuut pimeään aukkoon ja astui alas ruokakorineen ja lyhtyineen.
Sen mukaan kuin kynttilän valo syvyydessä yhä enemmän hämmentyi, teki Donner rivakan liikunnon, ikään kuin olisi hän ollut aikeissa lähteä pois piilopaikastaan. Samassa hän kuitenkin asettihe entiseen vakoilevaan asemaansa, ja hiljainen, mutta vakava "ei!" pujahti hänen huuliltaan.
Ei aikaakaan, niin hovimestari jälleen tuli ylös aukosta, asetti tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi, laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terävä silmä havaitsi tulukset, puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven jälkeensä. Kun askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengähti Donner syvään.
"Ohoh!" mutisi hän; "olisinpa vallan mielelläni paiskannut kankeni tuon konnan päähän. Oikein käteni syhyivät. No! toivonpa kuitenkin, että tuo kiharatukkainen salamurhaaja kerran joutuu hirsipuuhun, vaikkapa minun itse täytyisi kietoa hamppuinen paula hänen lyhyen kaulansa ympäri. Hyi! miten kevytmielisesti hän menetteli ihmis-hengen kanssa, ikään kuin vaan olisi käsissään kapeljo taikka rausku! — Mutta kummallista on, että jokainen pahantekijä aina koettaa peittää pahaa tekoansa! Jos hän ei taida muita pettää, koettaa hän kumminkin sitä oman itsensä edessä puolustaa, ikäänkuin hän sillä tavoin saisi sisällisen tuomarinsa, omantunnon, ääntä vaikenemaan. Mutta älkäämme enempää viivytelkö, vaan rientäkäämme pelastamaan kuolemasta tuota kurjaa olentoa, joka, murhaajan puheesta päättäen, päälle päätteeksi on vaimo."
He lähtivät pois kolkasta, jolloin Donner, heiluttaen kankea kädessään, sanoi: "minä ajattelen, tämä rauta on tukeva kyllä, että sitä voi käyttää tiirikkana holvin ovea vastaan, josko meidän selkämmekin täytyisi antaa siihen vähän painoa."
Muutaman minuutin päästä väkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielä vähemmässä ajassa sytytti Donner kynttilän, vieritti kivilevyn syrjään, laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitä myöten alas loukkoon, jonka aukolle Vilho jäi kanki kädessä vartioimaan.