NELJÄS LUKU.
Ystävä.
Vaikk'ei hyvänsuopea Vilho tuntenut syytä Liddyn suruun, koetti hän kuitenkin vähillä neuvoillansa sitä lievittää.
Sen vuoksi hän oli ani varhain aamulla haeskellut joukon kirjavia simpukoita rannalta, ja eilis-iltana keitettyjen äyriäisten kuorista, kynsistä ja jaloista kokoonpannut monellaisia miesten, hevosten ja muiden kuvia, joilla hän aikoi huvittaa Liddyä tämän herätessä. Tyttö kiitti sydämmellisesti hänen lahjoistaan, vaan ei kuitenkaan voinut iloita, ja tästä poika suuresti huolestui.
"Mitä varten sinä itkit niin kovin paljon eilen illalla?" kysyi hän tytöltä, vakavasti katsellen tämän yksitotisia kasvoja.
Ensin Liddy oli vastahakoinen ilmoittamaan oikeata syytä, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kieltää totuutta. Kun Vilho monta kertaa toisti kysymyksensä, sanoi hän viimeinkin: "istuessani yksin kalliolla, jossa kapakalat olivat seipäisin ripustettuna, ajattelin rakkaita vanhempiani, ja sentähden täytyi minun itkeä. Olenhan minä orpolapsi, jolla ei enää ole veljeä eikä sisarta?"
Vilho ei tähän vastannut sanaakaan, vaikka hän pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, hän vaan aivan äänetönnä ryhtyi työhönsä, joka oli verkon kutomista. Mutta hetken perästä, kun kalastajan vaimo astui tupaan, virkkoi hän vakavalla äänellä: "täti, vieläkö muistatte viime-pyhäistä saarnaa?"
"Muistan jotenkin," vastasi vaimo, "vaan mitä varten sitä rupesit kyselemään?"
"Sen saatte kohta kuulla. Tiedättehän siis, että pappi saarnasi rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, jota meidän pitää osoittaman kaikille ihmisille ilman eroitusta. Hän sanoi, että meidän on pitäminen huolta sekä lähimmäistemme ruumiista, että myöskin heidän sielustansa. Pyhä velvollisuutemme on tehdä heitä ymmärtäväisemmiksi ja hurskaammiksi, taikka sanalla sanoen täydellisemmiksi. Tätä voimme tehdä siten, että olemme lähimmäisillemme hyväksi esimerkiksi, kehoitamme heitä hyvään ja varoitamme heitä pahasta, autamme heitä ahkeraan kirkon ja koulun käyntiin sekä piplian ja muitten mieltä ylentäväin kirjojen lukemiseen, ja saatamme heitä viimeinkin hyväin, ymmärtäväisten ihmisten keskuuteen. Täti! tällä saarnallansa on pappi teitäkin nuhdellut. Olette kyllä osoittaneet armeliaisuutta tuolle köyhälle orpolapselle, olette ottaneet hänen majaanne ja häntä elättäneet; mutta eipä hän vielä ole päässyt meidän kirkkoomme ettekä vielä ole häntä kouluun lähettäneet, ettekä ole antaneet mitään mieltä-ylentävää kirjaa hänen käteensä. Tosin hän ei meillä saa kuulla mitään pahaa, paitsi enon kirouksia silloin tällöin, ettekä salli hänen olla joutilaana. Mutta se onkin kaikki, mitä olette tehneet. Älkää siis ihmetelkö, jos tuon pienokaisen mieli käy raskaaksi, kun hänellä ei edes ole leikkikumppalia. Älkää tehkö hyvää tekoanne puoleksi, vaan lähettäkää lapsi kouluun oppimaan jotakin ja tutustumaan muiden lasten kanssa."
Suu ammollansa oli rouva Wäber kuunnellut sisarensa pojan saarnaa. "Poika!" virkkoi hän viimeinkin, kun Vilho vaikeni, "oletko mieletön? Mitähän tarkoitat? Kenpä voi vaatia meitä tekemään vielä enemmän tuon tytön hyväksi, jonka me suuressa köyhyydessämme olemme ottaneet lapseksemme? Koulu ja kirjat maksavat rahaa!"
"Täti!" sanoi Vilho keskeyttäen häntä, "tulevasta viikosta alkain maksaa eno minulle palkan. Siitä saatte ottaa koulurahan tytölle. Hyvästä kirjasta on sittemmin neuvo pidettävä ja Liddy tulee kahta vertaa hilpeämmäksi, kun hän joutuu iloiseen seuraan. Uskokaa minua: joka antaa köyhille velaksi, se lainaa Herralle, ja hän on varmaankin runsaasti palkitseva teille sen hyvän, minkä olette lapselle osoittaneet."
Vanha Wäber, saatuansa tiedon Vilhon hyvästä aikomuksesta, oli äreissään tuommoisista tyhmistä houkkioista, jotka eivät ymmärrä pitää rahaa arvossa ja sentähden eivät mitään ansaitsekaan, vaan kuitenkin hänen vihdoin täytyi myöntyä Vilhon tuumiin; sillä tämä uhkasi muutoin hankkia itselleen uuden isännän.
Liddy oli jotenkin hämillänsä, kun hän ensi kerran astui lasten joukkoon, jotka uteliaasti häntä katselivat ja vaivasivat häntä kysymyksillään. Luonnonperäinen arkuus kuitenkin pian haihtui, ja hän kiitti sydämmessään henkensä pelastajaa Vilhoa siitä, että tämä, toimittaessaan häntä kouluun, myöskin samassa oli hankkinut hänelle joukon leikkikumppalia. Eräs pieni tyttö oli hänelle erittäinkin ystävällinen. Tämä istui samalla penkillä kuin hän ja koetti sentähden päästä tuttavuuteen uuden naapurinsa kanssa sillä tavalla, että hän tarjosi hänelle puolen aamiais-ruoastaan.
"Ota vaan, Liddy kulta!" sanoi pienoinen, kun ei Liddy tahtonut tätä vastaan-ottaa.
"Tunnetkos minua?" kysyi Liddy.
"Totta kaiketi!" vastasi tyttö. "Kaikki me sinun tunnemme ja tiedämme, että Vilho pelasti sinun tynnyristä. Mutta kun tuo vanha Wäber on niin kovin nyreä, emme ole uskaltaneet käydä sinun luonasi; muuten olisimme aikaa sitten tulleet sinua tervehtimään ja antaneet sinun kertoa haaksirikosta."
"Mikä on sinun nimesi?" tutkisteli Liddy naapuriltansa.
"Minä olen Donnerin Muthel," vastasi tyttö. "Kävelihän äitini toissa iltana sinun kanssasi, nähtyänsä sinun niin katkerasti itkevän. Me asumme aivan lähellä teitä tuossa pienessä, siniseksi maalatussa huoneessa."
"Onpa sinunkin isäsi hukkunut mereen, niinkuin minunkin rakkaat vanhempani?" sanoi Liddy nyt tutummaksi tultuansa.
"Hukkunutko? ei, sitä minä en usko, sillä hän osasi uida niinkuin kala vedessä. Vanha Wäber sanoo nähneensä, kuinka hai-kala sieppasi hänen suuhunsa. Siitä on jo kolme vuotta, kun hän kuoli."
"Mutta millä keinoin te nyt elätte?" tiedusteli Liddy uteliaasti.
Muthel aikoi juuri vastata tähän kysymykseen, kun herra koulumestari rupesi heitä torumaan: "voi teitä pieniä kielipaltoja! pitääkö minun liimata suunne kiinni? Heti paikalla nenät kirjaan, taikka minä teidät opetan!"
Peljästyneinä vaikenivat lapset ja koettivat palkita pahantekonsa kahta vertaa suuremmalla ahkeruudella. — Sittemmin herra koulumestari kiitti Liddyä siitä, että hän jo osasi sangen hyvästi lukea ja taitavasti vastata kysymyksiin. Lukemisen perästä hän lahjoitti Liddylle ison tötterön täynnä mantelia ja rusinoita, jotka tämä tunnokkaasti jakeli kumppaneillensa. Kun hän näiden seurassa astui saaren alempaan osaan, tuli häntä vastaan kaksi Englantilaista upseeria varustusväestä.
"Annappas meillekin vähän sokeritötteröstäsi," sanoi toinen heistä astuen hilpeän lapsiparven keskelle ja ojentaen kätensä ikään kuin pyytääksensä.
Vikkelästi tarjosi Liddy heille aukean tötterön ja punastuen lausui hän ujosti, kumppalien nauraessa: "täss' on, hyvät herrat, ottakaa, mitä mielenne tekee."
Upseeri oli aivan hämmästyksissään, kun hän kuuli tämän vastauksen omalla äidinkielellänsä tuon köyhän-näköisen tytön suusta. Hän kääntyi kumppalinsa puoleen ja sanoi. "Kas niin, Edward, tässä tapasimme kotimaalaisen!" — Sitten hän taskustansa otti puolen kruunun ja heittäen sen tötteröön lisäsi hän: "tötteröstäsi puuttuu paras; se on sokeri. Osta sitä, ja sitten minä jälleen tulen sinulle vieraaksi."
Ystävällisesti jättäen hyvästi lähtivät Englantilaiset pois ja kunnioituksella katselivat muut lapset Liddyä, joka osasi puhua Englannin kieltä yhtä hyvin kuin saksaakin.
"Kuka on opettanut sinun puhumaan Englannin kieltä?" kysyi Muthel ollessaan yksin Liddyn kanssa, kun muut tytöt olivat menneet pois.
"Sitä minä en itsekään tiedä," vastasi tämä. "Isäni puhui tavallisesti Englannin kieltä ja äitini saksaa minun kanssani. Voi, jospa he vielä eläisivät! Silloin minun olisi paljon parempi kuin nyt, eikä Vilhon tarvitsisi maksaa koulurahaa minun edestäni."
"Sinun tulee kiittää Jumalaa siitä, että on käynyt näinkin hyvin," vastasi Muthel. "Jos Vilho ei olisi tavannut sinua, niin olisitpa joko hukkunut taikka kuollut nälkään tynnyrissäsi."
"Sen kyllä ymmärrän!" lausui Liddy, "enkä tahdokaan nurehtia."
"Sinä tahdoit tietää, millä me elämme," huudahti Muthel vilkkaasti. "Tässä on meidän kotomme. Astuppas sisään! Äitini ei ole paha. Näytänpä sinulle käsitöitämmekin."
Liddy meni Muthelin seurassa rouva Donnerin matalaan tupaan. Vaimo tuli ystävällisesti häntä vastaan ja tervehti häntä sydämmellisesti. "Jokos olet unhoittanut surusi?" kysyi hän sääliväisesti, ja meni sitten, kuten tämmöisten luonnon lasten tapa on, hankkimaan pienelle vieraallensa jotain syötävää. Hän leikkasi viipaleen leivästään, ja voin asemesta levitti hän siihen jotakin mustaa taikinaa ja tarjosi sen sitten Liddylle.
Tämä katsoa tuijotti sitä kummallista kiiltävää pöperöä, joka oli ikään kuin yhteen tahraantuneet haulit.
"No?" sanoi rouva Donner, eikö maita? Olen tarjonnut sinulle, mitä minulla parasta on."
"Mitä tämä on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivän viipaletta.
Äiti ja tytär nauroivat sanoen: "se on kaviaaria eli kalan mätiä, josta maksetaan paljon ja jota pidetään suurena herkkuna."
"Kalanmätiäkö?" kysyi Liddy ja katseli leivän viipaletta kahden vaiheella.
"Ne ovat merikalojen munia, joita minä sullon pieniin pönttöihin ja lähetän mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!"
"Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eiväthän toki muuttune kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?"
Tästä hänelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hän rohkeni maistaa mätiä.
"No, maittaako?" kysyi rouva Donner.
Liddy oli aivan hämillään. Hän ei tahtonut valhetella eikä myöskään olla epäkohtelias, ja sentähden oli hän vaiti.
"Sano suoraan vaan!" lausui Muthelin äiti. "Eikö se sinulle maita?"
Silloin tunnusti Liddy, että kuiva leipä maistui paremmalta kuin suolainen kaviaari. Vaimo ei sitä pahaksunut. "Enpä minäkään pidä paljon kaviaarista. Se on vaan rikasten ruokaa, joilla on varoja syödä ja juoda kaiken päivää. Nämä ovat tavallisesti niin onnettomat, ett'eivät tunne oikeata nälkää ja janoa. Sitä puutetta pitää tuon kiihoittavan kaviaarin palkitseman, ja sen vuoksi he siitä maksavat paljon rahaa. Semmoisia keinoja ei meidän, Jumalan kiitos, tarvitse käyttää; työ ja puutteet tuottavat meille ruokahalun. Mutta ylellisyydessään ei rikas tiedä, mitä hänen pitää syömän; sen vuoksi hän viklan jälkiäkin ja pääskysen pesiä, joita hän tuottaa tuhansien peninkulmien päästä."
Tyttöjen mielestä oli tämä melkein mahdotonta; he eivät kuitenkaan epäilleet rouva Donnerin puhetta, he vaan ihmettelivät. Sitten näytti Muthel vieraallensa, mitä muuta hän ja hänen äitinsä työskentelivät. Terävällä raudalla leikkasivat he kalan suomuja kaikellaisiin muotoihin ja kokoihin, joista suurten kaupunkien naiset sitten kutoivat ja ompelivat jos joitakin kauniita kaluja. Rouva Donner teki myös pieniä kaloja korkista, joita hän päällysti valkoisella palttinalla, ja tytär veti viivan pitkin niiden selkää sinisellä värillä. "Niillä," vastasi rouva Donner Liddyn kysymykseen, "houkutellaan suuremmat kalat tärppimään onkikoukkuihin ja äyriäiset käymään rysihin. Tuhmatpa nuo kala parat ovatkin, jotka pitävät noita kömpelösti jäliteltyjä tönkkiä oikeina kaloina eivätkä havaitse heille viritettyä paulaa!… Huomatkaa, lapset! jos joku tulevaisuudessa koettaa houkutella teitä johonkin, lupaamalla taikka antamalla teille palkan, joka vaadittuun työhön verrattuna on suunnattoman suuri, niin peljätkää siinä viritettyä paulaa, ja olkaa varovaiset."
Liddy säikähtyi, vaikk'ei hän oikein ymmärtänyt rouva Donnerin sanoja. Hän pelkäsi nimittäin jonkun paulan piilevän tuon ansaitsemattoman kultarahan alla ja ilmoitti sentähden huolensa Muthelin äidille. Mutta tämä rauhoitti häntä sillä vakuutuksella, että tyttö surematta sai pitää puolen kruunun suorana lahjana.
Rouva Donnerilla oli vielä muitakin töitä. Hän kehräsi hampusta hienoja köysiä, kutoi kalastajoille pieniä ja isoja verkkoja, ja Erdmuthe toi viimein nähtäväksi pöntöllisen kaikellaisia matoja, joita hän joutohetkinä kokoeli meren rannalta ja sitten möi kalansyötiksi.
Liddy punastui häpeästä ajatellessaan, että tuo paljon nuorempi Erdmuthe oli ahkerampi kuin hän. Ja kun nyt herra koulumestari juuri oli eilen selittänyt neljättä käskyä ja puhunut lasten kiitollisuudesta vanhemmillensa ja muille holhoojillensa, päätti hän itseksensä olla ahkera ja kiitollinen elatusvanhemmillensa ja Vilholle, niinkuin Erdmuthekin. Tämän aikomuksensa hän todellakin täytti, ja tarkkuudellaan sekä uutteruudellaan hän viimein pääsi niin pitkälle, että hän oppi kutomaan, ompelemaan, kehräämään, keittämään, pesemään, leipomaan ja osasi toimittaa kaikki talon askareet.
Wäberin vaimo ja Vilho näkivät hyväntekonsa täten hyvin palkituksi ja tuon äreän Wäberinkin täytyi mieltyä lapseen, joka paikkasi hänen rikkinäiset verkkonsa, pesi, kuivasi ja järjesti koukun siimat, hankki täkyjä, kutoi hänelle lämpöisiä sukkia ja palveli häntä kaikin tavoin.
Sentähden Liddy päivä päivältä menestyikin viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.