VIIDES LUKU.
Pahan tavan valta.
"Enkös ennustanut oikein, kun sanoin, että Herra on teitä palkitseva, täti, siitä hyvästä, minkä olette tuolle orpo raukalle tehneet? Onhan Liddy jo tuonut kotiin puolen kruunun, jolla hän voipi ostaa kauniin kirjan itsellensä!"
Näin puhui Vilho riemuellen, kun Liddy koulusta tullessaan näytti upsierin lahjan. — Kalastajan vaimo myöntyi hänen tuumaansa ja käytti hänen neuvonsa mukaan osan rahasta koreakansisen uuden testamentin ostamiseen, josta Liddyn usein iltasilla täytyi lukea toisten kuullen. Jumalan sana, joka jo on osoittanut voimansa niin monissa miljoonissa ihmisissä, vaikutti nytkin kaikkiin kalastaja-tuvan asukkaisin paitsi vanhaan Wäberiin. Nuoren lukijan molemmat kuulijat tunsivat evankeliumin yksinkertaisista sanoista ihmeellisen herätyksen, sydämmen liikutuksen, valistuksen ja lohdutuksen. Tätä nykyä he aivan usein olivatkin lohdutuksen tarpeessa. Sillä aina siitä päivästä asti, jona vieras laiva, osaksi vanhan Wäberin syystä, oli joutunut haaksirikkoon, oli synkkä, kamala henki saanut hänet valtoihinsa ja kietoi hänet yhä lujempiin kahleisin. Sananlasku: jolla syntiä tehdään, sillä rangaistaanki, oli hänessä toteen käynyt. Merestä korjattujen kalujen joukossa oli myös rommitynnyri, jota Wäber ei myönyt, vaan määräsi omaksi tarpeeksensa. Rommi tuli hänelle vietteleväksi myrkyksi, jota hän päivä päivältä nautti yhä suuremmassa määrässä, niin että hän aika harvoin oli oikein selvänä. Koska ihmisen todellinen luonto tulee ilmi, kun hän on humalassa, ja Wäber oli luonnoltansa äreä ja riidan-himoinen mies, niin hänen perheensä jäsenet saivat kärsiä sangen paljon hänen tähtensä. Vilho raukan kohtalo oli kovin; sillä hänen täytyi aina olla enonsa seurassa ja kärsiä häneltä haukkuma-sanoja, herjauksia ja lyöntiäkin. Ei kukaan olisi moittinut näin kiusattua Vilhoa, jos hän olisi koettanut hankkia itselleen toista isäntää, ja tosiaankin oli vaan kolme seikkaa, jotka estivät hänen tätä tekemästä. Nämä olivat, näet, hänen huolensa Liddystä, hänen kiitollisuutensa tätiänsä kohtaan ja Jumalan sana, joka yksin saattoi virvoittaa tämän onnettoman perheen sortunutta sydäntä. Todellakin, kuten hirvi haluaa raitista vettä, niin Vilhokin halusi pyhän raamatun lohdutussanoja, kun hän, kärsittyänsä ilkeän enonsa kiusan-tekoa, iltasilla tuli kotiin väsyneenä ja uupuneena.
Kun vanha kalastaja oli herennyt raivoamasta kohmelossaan ja kornaten makasi vuoteellaan, tuotiin pyhä raamattu esiin ja tuotti surullisille lohdutuksen. Se suloinen rauha ja ihastus, jonka hartaat kuulijat siitä ammensivat, oli aivan toista, verrattoman korkeampaa laatua kuin se hurmaus, mihinkä ilkeä kalastaja joutui turmelevaisen juomansa nautinnosta. Jos joku lukijoistani epäilisi tämän väitöksen totuutta, niin sanon, häntä sen enempää tuntematta, hänelle suoraan vasten silmiä, ett'ei hän suinkaan vielä ole ollut oikeassa hädässä. Sillä paremmin kuin kaikki kirjan-oppineet ymmärtää todellisesti murheellinen pyhän raamatun lauseita ja tuntee siinä olevan jumalallisen voiman.
Voi, miten turmiollinen toki juopumus on! Ei siinä kyllä, että juomari ikuisiksi ajoiksi tekee vahingon omalle sielullensa ja ruumiillensa; hän on muillekin ihmisille, etenkin oman perheensä jäsenille, monen tuskan tuottajana. Rouva Wäber ei suinkaan enää voinut miestänsä rakastaa, päin vastoin hänen täytyi ylenkatsoa häntä hänen riettaan himonsa tähden. Hänkin kärsi sangen paljon Wäberin alinomaisesta, useinpa kovakouraisestakin kiusan-teosta, ja lukemattomia kyyneleitä hän hiljaisuudessa vuodatti perheellisen onnensa välttämättömästä häviöstä. Sillä saadaanpa kaivokin tyhjäksi, miks'ei sitten rommi-tynnyriä. Kaikki rommi oli vaeltanut Wäberin suuhun ja vatsaan, mutta himo ei ollut sammunut. Se tuli vaan päivä päivältä rajummaksi ja vihdoin hillitsemättömäksi. Onneton Wäber oli jo joutunut niin surkeaan tilaan, että kaikki hänen jäsenensä vapisivat, jos hän ei saanut suuhunsa melkoista määrää tätä hurmaavaa juomaa. Nyt hän joi, ei ainoastaan nautinnon halusta, vaan myös tukehuttaaksensa oman tunnon soimauksia, joita hän tunsi paheensa seurausten tähden. Pian tuli puute ennen varalliseen kalastaja-perheesen. Vilho ei saanut enää mitään palkkaa, Liddyn täytyi heretä koulunkäynnistään, ja vaimon oli pakko myydä parhaimmat kalunsa voidaksensa suorittaa talouden maksuja; sillä hänen miehensä kantoi kaiken ansionsa rommikauppiaalle. Monesti oltiin tarpeellisimmankin puutteessa, eikä onneton vaimo nähnyt mitään loppua kurjuudelleen. Tähän aikaan oli Liddy usein syynä siihen, että vanha Wäber joutui tuliseen riitaan vaimonsa ja Vilhon kanssa. Hän, näet, piti tyttöä hyödyttömänä rasituksena, jonka hän mitä pikemmin aikoi ajaa pois talosta, ja töin tuskin hän taipui vielä jonkun aikaa pitämään tyttöä talossaan. Seurustelemisessa Erdmuthen ja tämän äidin kanssa oli Liddyllä vähäinen lohdutus nykyisessä tuskallisessa tilassaan. Mutta tämäkin viaton virvoitus riistettiin häneltä pois. Sillä, kun hän eräänä iltana nuoren ystävänsä kanssa tuli ulos heidän huoneestansa, tapasivat he vanhan Wäberin, joka jotenkin juopuneena palasi kotiin saaren ylä-osasta. Havaittuansa Liddyn kiljaisi hän vihaisella äänellä: "kelvoton tyttö, vai seurusteletko sinä tuon väen kanssa? Joko nyt sinäkin rupeet minun vihollisteni puolelle, sinä, joka syöt armoleipää minun luonani? Minä lyön sinut mäsäksi, jos vielä kerran astut tuon kynnyksen yli taikka pidät vähintäkään yhteyttä tuon roskaväen kanssa."
Donnerin vaimo, joka kammariinsa oli kuullut nämä kovalla äänellä lausutut sanat, tuli ulos ja sanoi lempeästi, mutta kuitenkin vakavasti: "Mestari Wäber! eikö mieheni kuolemakaan voinut sammuttaa vihaanne, kun vielä näin siirrätte sen minulle ja lapselleni? Enkö minä jo ole kyllin masentunut mieheni kuoleman kautta? Vieläkö tahdotte onnettomuuttani kartuttaa loukkaamalla hyvää nimeäni? Muistakaa, että vanhurskas Jumala on taivaassa ja Hän kerta rankaisee kaiken pahuuden. Minun miehenikö syy vai teidänkö se oli, että kauppias Mehliger katsoi paremmaksi heittää lainan luotsimisen Glückstadt'iin hänelle kuin teille?"
Wäber ei vastannut sanaakaan eikä saattanut luoda silmäänsä nuhtelevaan vaimoon, vaan tarttui Liddyn käsivarteen ja vei hänen kovasti toruen kotiin. Tästälähin välttääksensä kovempaa rangaistusta, tyttö vaan salaa, kasvatus-äitinsä tieten, uskalsi käydä Erdmuthea ja hänen äitiänsä tervehtimässä.
Eräänä aamuna Helgolannin saarelaiset saivat ihaella sangen suurellaista näkyä. Niin kauas, kuin silmä kannatti, oli meri peitettynä suurilla laivoilla, jotka isona purjemetsänä kulkea suhisivat aavalla ulapalla. Avarassa puoli-kehässä he lähenivät saarta, jonka asukkaat Englantilaisen miehistön kanssa tulvailivat tätä harvinaista näytelmää katsomaan. Se oli kokonainen laivasto isoimpia linjalaivoja, joissa oli enemmän kuin tuhannen tykkiä. Jokaisella laivalla oli niitä kolme riviä päälletysten, ja ne kurottivat mustat kitansa ulos neliskulmaisista aukoista, uhaten kuolemalla ja turmiolla jokaista lähenevää vihollista.
Helgolannin merkki-tykki jo jumahtaen lausui: "hattu pois päästä!" ja pian liehuivat laivaston kaikista aluksista Englannin kirjavat liput. Nyt alkoivat keskinäiset tervehdykset tavallisella merilaivan kielellä. Näistä mahtavista sanoista koko saari vapisi. Oli melkein syytä pelkoon, että se vajoisi suolaiseen syvyyteen näiden huumaavien pamausten törähdyttämänä. Tykin-reiät olivat ikäänkuin hornan kidat, jotka vuorotellen syöksivät suustansa tulenliekkiä ja savupilviä, niin että viimein tuskin mastojen ja raakojen ylimmäiset huiputkaan näkyivät savusta. Kun haiku haihtui, oli laivasto jo satamassa ankkurissa, näytellen katselijoille ihmis-neron suuruutta rakennus-taidon ihmetöissä, linjalaivoissa. Todellakin täytyy kaikkien muiden rakennusten maan päällä näiden uivien koljojen rinnalla jäädä takapajulle. Näitä katsellessamme tuntuu, ikään kuin raukenisimme tyhjiin; mutta samassa jälleen iloitsemme, kun ajattelemme, että se on meidän oma henkemme, joka on keksinyt tuon jättiläisen ja saanut sen kokoon metallista, puusta ja muista kasvi-aineista. Emme tiedä, mitä enimmän ihmettelemme, laivan suurta kokoako, sen lukemattomien osien sopusuhtaisuutta, koko laivan sievyyttä ja komeutta, vai sitä helppoutta, jolla tämä raskas jättiläinen tottelee johtajansa vähintäkin viittausta ja saadaan kääntymään mihin päin hyvänsä. Ikäänkuin hevonen, jonka luonnollinen hurjuus masennetaan ja ohjataan pienellä rautapalasella ja muutamilla kapeilla nahkahihnoilla, niin sadankahdenkymmenen kanuunan linjalaivakin miehistöinensä päivinensä tottelee tuon pienen perä-rattaan käskyjä palttina-purjeiden avulla, jotka kuljettavat tuota mahdotonta venkaletta vaahtoavien laineiden halki.
Ei Liddy enemmän kuin muutkaan nuoret kyllästynyt noitten laivojen katselemiseen, joiden ympärillä ihmiset koko päivät pitkään hääräilivät. Tässä oli avara tila uteliaisuudelle ja voitonhimolle, ja kaikellaista kauppaa harjoitettiin matruusien ja merisotamiesten kanssa. Kateudella katseli vanha Wäber, kuinka paljon rommia laivaston miehet joka päivä nauttivat, varsinkin kun hänen täytyi rahanpuutteen tähden melkein kokonaan olla tämän mielijuomansa puutteessa. Sentähden olikin hänen omaisillansa pitkät päivät, eivätkä he voineet tehdä mitään hänelle mieliin. Päivää ennen, kuin laivasto lähti Helgolannista, nähtiin kalastaja hiljaan, mutta vilkkaasti keskustelevan erään linjalaivan perämiehen kanssa.
"Viisi puntaa on liian vähän," sanoi hän Englantilaiselle, "sillä poika on kyllä sadankin arvoinen."
Pitkällisen kinaamisen perästä näkyi kauppa tulleen hierotuksi, jonka jälkeen Wäber erkani perämiehestä sanoen: "Sekä minun että teidän itsenne tähden täytyy teidän asettaa niin, ett'ei meidän suostumuksemme tule ilmi. Helgolantilaiset, vaikka kyllä ovat Britannian Majesteetin uskollisia alamaisia, pahaksuvat kuitenkin, jos heidän saarelaisiansa väkisin tehdään matruuseiksi."
Aikaisin seuraavana aamuna lähti Wäber Vilhon kanssa kalastamaan. Kun edellinen noin peninkulman päässä saaresta pysähtyi heittääksensä ulos koukkuköyden, lausui Vilho arvelevaisesti: "Kuulkaa, eno, minun mielestäni tämä paikka ei ole sopiva meidän yrityksellemme. Ettekö tiedä, että laivasto tänään purjehtii pois ja lähtee aivan tähän suuntaan? Tykkien jyrinä peloittaa kalat meiltä pois, ja kukapaties laivat purjehtivat siimojenkin ylitse."
"Joko nyt taas muna on olevinaan viisaampi kuin kana?" ärjähti Wäber, "sinä teet, mitä minä käsken, etkä pidä huolta mistään muusta."
Sill'aikaa kuin Vilho nyt kalastajan käskyn mukaan antoi käyden soljua mereen, istui Wäber joutilaana ja katsoi levottomasti saareen päin, josta laivasto juuri par'aikaa lähti liikkeelle. Leimaukset välähtivät, valkoinen savu kohosi ylös ilmaan, ja jyristen vyöryivät tykkien pamahdukset aaltojen yli. Pian sen jälkeen tuli koko laivasto purjehtien ikään kuin uiva joutsen-parvi ja käänsi, kuten Vilho jo oli ennustanut, kulkunsa kalastaja-veneesen päin. Taas jäi Wäber joutilaana istumaan, käskettyään sisarensa pojan kiiruimmiten vetää koukku-köyden takaisin veneesen. Kun poika raukka hiljaa huoaten kiinnitti koko huomionsa mereen ja siinä olevaan köyteen, veti eno siihen asti salassa pidetyn punaisen lipun maston huippuun, ja tuijotti taukoamatta laivastoon päin, jonka purjeilla verhotut laivat vähän matkan päässä vasemmalla puolella suhisivat veneen ohitse. Vilho oli nyt lopettanut vaivaloisen työnsä. Hiestyneenä katsoi hän ylös, ja näki nelihankaisen veneen soutavan heidän alukseensa päin. Tämä outo näky saattoi hänen huudahtamaan: "Eno, tuolta tulee vene! odotammeko sitä vai lähdemmekö ulos merelle? Sanotaan, ett'eivät nuo Englantilaiset sinitakit tee mitään leikin vuoksi."
Wäber ei vastannut mitään. Hänen päivettyneet kasvonsa olivat hämmästyttävän kalpeat; harmaat silmänsä tuijottivat päässä ja silminnähtävä levottomuus oli kuvautunut hänen muotohonsa. Tästä peljästyneenä huudahti Vilho kiihkeästi: "eno, kääntäkää vene purjetuuleen, vielä on aikaa paeta!"
Nämä sanat herättivät kalastajan tainnoksistaan. Äreästi vastasi hän: "ole vaiti! mitäs köyhän kalastajan olisi Englantilaisilta pelkäämistä?" — Nyt Vilho huomasi tuon liehuvan lipun, jonka kalastaja oli vetänyt ylös veneen mastoon.
"Mitä tämä on?" huudahti hän levottomana, ja ensi kerran juolahti mieleen ajatus petoksesta: "minkä tähden annatte tuon punaisen vaatteen liehua tuossa?"
Vaikka kalastaja pari kertaa aukaisi suunsa puhuaksensa, ei hän kuitenkaan saattanut saada sanaakaan lausutuksi. Yhä enenevällä sydämmen ahdistuksella katseli Vilho mykkää enoansa, milloin lähenevää venettä, joka jo oli saavuttanut kalastajat veneen. Siinä oli kahdeksan matruusia, ja heistä hyppäsi kohta neljä veneesen. Viipymättä ottivat he nuorukaisen keskellensä, ja heidän esimiehensä kysyi pilkallisesti Wäberiltä: "onko tämä se karitsa, jota olette meille kaupitelleet, se Jooseppi, jonka mielitte myydä hänen kuninkaallisen majesteettinsä kolmikannelle, Neptunolle?"
Tähän kaunistelemattomaan kysymykseen vastasi vanha kalastaja vihaisella silmäyksellä, jonka hän loi kysyjään. Mutta tämä ei siitä hämillensä joutunut, vaan lisäsi "Jos ette ole hävenneet itse tekoa, miksi häpeätte sen tunnustamista? Tässä on verirahanne!" — Halveksivalla katsannolla heitti hän osto-hinnan vanhan syntisen jalkojen eteen; mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansakaan.
Se on useasti havaittava ilmiö, että jumalallisten ja inhimillisten asetusten rikkojat eivät anna rikoksellensa sen oikeata nimitystä, vaan ennemmin koettavat peittää sitä jollakin oikeuden varjolla. Tällainen itseänsä häpeäminen on syynä siihen, ett'ei varas edes vertaisellensakaan tunnusta mitään varastaneensa; hän käyttää aina jonkun kauniimmalta tuntuvan nimen. Sen tähden hän myös kovasti pahaksuu nimiä "varas" ja "lurjus", vaikka hän on ne solkenaan ansainnut. Petollinen palveluspiika hankkii vaan itselleen kissarahoja pettäessään herrasväkeänsä; vilpillinen kauppias, jolla on väärät mitat ja painot, nipistää vaan, ja hedelmävaras vaan kurittaa kirsimarjoja, luumuja ja päärynöitä. Lyhyesti sanoen, kaikellaisille paheille on ihminen keksinyt omituisen sanakirjan, jonka avulla hän syntejänsä kaunistaa.
Näin menetteli myöskin vanha Wäber, joka mielellään olisi pettänyt sisarensa pojan vähemmän häpeällisellä tavalla, niinkuin Juudas petti Herransa suun antamisella. Sentähdenpä hän suuttui veneen suoraan perämieheen, joka nyt rupesi kalvettunutta ja vapisevaa Vilhoa puhuttelemaan. "Poikaseni," lausui hän, "totta kaiketi sinä säästät meiltä vaivan antaa sinulle hyvästi selkään tehdäksemme sinut meikäläiseksi. Kyllähän itsekin ymmärrät, että on parempi tulla kuningas Yrjö neljännen sinitakiksi, kun kauemmin jäädä sukulaisen luo, joka milt'ei voisi vaihtaa sinun yhteen kurjaan rommipulloon."
Vilho raukka katsoi surumielisesti rukoillen enoansa, joka käänsi kasvonsa pois ja hajamielisenä heilutteli koukkuköyden päätä. Sitten hän katseli tanssivia aaltoja, joihin hän nyt elämäänsä kyllästyneenä olisi heittäynyt, jos eivät ympärillä seisovat matruusit vastustamattomana esteenä olisi seisoneet hänen tiellänsä. Hän katseli heidän tukevia jäseniänsä, heidän kovia uhkaavia nyrkkejänsä ja huomasi siitä, että kaikki vastustaminen olisi turha. Mitään sanomatta astui hän perämiehen käskystä toiseen veneesen ja vasta sitten, kun juopa hänen ja kavalan kalastajan välillä levenemistään leveni, sai hän puheensa takaisin.
"Eno!" huusi hän vapisevalla äänellä, "Jumala antakoon teille anteeksi, mitä olette tehneet minulle, onnettomalle nuorukaiselle. Jos tahdotte jälleen sovittaa tehtyä vääryyttänne, niin pitäkää tätiäni hyvänä, älkääkä hyljätkö Liddyä."
Yhä isoneva väli ja aaltojen loiskina estivät kalastajan kuulemasta uljaan nuorukaisen sanoja. Pian oli vene kadonnut syvään langenneen Wäberin näkyvistäkin. Aikailematta kääntyi tämä takaisin saareen päin.