KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Hilarius ja Serafina.
Hilarius (Evertille). Ah, joutavia! (Serafinalle) Kuuleppas, mammaseni, olehan nyt järkevä, olemmehan jo liijaksi vanhat laskemaan lasten leikkiä. Sen kautta pilaamme vaan matkahuviamme, — ja sehän on ihan mieletöntä.
Serafina. Niin se onkin — mieletöntä se onkin.
Hilarius. Kas niin — sinä olet kuitenkin viisas, eukkoseni — papuseni — katsohan nyt minuun edes luopuisasti.
Serafina. Juurikuin komennon mukaan voisi laittaa sadetta ja päiväpaistettta.
Hilarius (hyvin lempeästi). Mitäpä komennosta — mutta kun sinä puhut päivänpaisteesta niin katsopas, kuinka aurinko paistaa koreasti tuolla — ikäänkuin olisi joku juhlapäivä. Eihän meillä, sinun kanssasi lie enää monta suvea jäljellä, — eikö ole siis mieletöntä turmella nuo moniaat kesäpäivät? (Tahtoo suudella häntä.)
Serafina. Mutta noin ihmisten nähden! Niin — niin — ainoastaan moniaat kesäpäivät! mutta kyllä sinä elät vielä monta päivää minun jälkeeni.
Hilarius. Lakkaahan jo haudasta puhumasta — tee minulle mieliksi — minä soisin sinun vielä kauvan elävän.
Serafina (leppeästi). Oikeinko todella?
Hilarius (lähempänä kuin ennen). Ihan toden totta, mammaseni — ole nyt järkevä — kas niin —
Serafina (on katsonut muutaman kerran koomillisesti ympärille).
Hilarius. Tule tänne, serafiini enkeli! (He syleilevät toisiaan.) Olen pohjaltani hyvä sinulle, mammaseni — mutta minkätähden annoit sinä tänään niin ukkosen jyristä?
Serafina. Älkäämme puhukokaan siitä enää, ja puhdistaahan ukkosen jyrinä ilman ja virvottaa koko luonnon.
Hilarius. Niinpä kyllä, se virvottaa koko luonnon. (Pakkaavat plaideja y.m. yhteen. Ulkoa kuuluu kellon helinää ja kaukaista vihellystä.)