NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
Samat. Evert. Amalia.
Evert (vasemmanpuolisesta ovesta, puoliääneen Hilariukselle). No — mitä tämä on — hän lähtee kuitenkin kanssanne?
Hilarius. Ihan niin — hän matkustaa minun kanssani yhdessä.
Evert (vaimollensa). Etkö sinä, Amalia, istunut taannoin täällä näin?
Amalia. Istuinpa kyllä.
Evert. Tässäkö näin?
Amalia. Niin — tässä on vielä nenäliinanikin.
Evert (erikseen). Tässähän oli kirjekin. (Ääneen.) Valmista itsesi matkalle, — lähdemme heti paikalla täältä.
Amalia (on istahtanut ja useasti käyttänyt hajuvesi-pulloa). Mekö? En ainakaan minä lähde!
Evert (peljästyneenä). Kuinka!
Amalia. Minua miellyttää enemmän tietää, missä läheisin kaupunki on!
Evert. Läheisin kaupunkiko — mitä varten niin?
Amalia. Kun minun luultavasti täytyy pyytää sinua — menemään tohtoria hakemaan.
Evert. Mutta Amalia!
Amalia. Olen aivan puolipyörryksissä — hermoni — pääni — en ainakaan voi ensi junalla lähteä — ja luultavasti täytyy minun viipyä täällä kauemminkin.
Evert. Oikeinko todella?
Hilarius (antaa Evertille kirjeen). Tässä on, nuori miesparka! — Onpa kyllin esimerkkejä nuoristakin!
Evert (painavasti). Oletko sinä todellakin kipeä?
Amalia. Olen ja — kovasti.
Serafina. Mitä nuo todella marmattavat?
Hilarius. Luultavasti käy sielläkin ukkonen! He virkistävät luontoa.
Evert (paatoksella). Mutta onko se mahdollista, Amalia! Kuka olisi sitä voinut uskoa!
Amalia. Ole hyvä ja jätä pois tuo tarpeeton paatoksesi!
Evert. Amalia — minä tiedän kaikki.
Amalia (pelästyneenä). Kaikki?
Evert (erikseen). Minä sanelen hänelle nuo makeat lauseet kirjeestä! (Läheten vaimoansa painavasti.) "Ainokainen enkelini!"
Amalia (katsoo kummastellen Evertiin).
Evert. "Ainokainen enkelini!" mitä sinä siihen sanot?
Amalia (levollisesti ja hätäytymättä). Se on ensimmäinen hyvä sana, jonka kuulen sinulta jo moneen kuukauteen!
Evert. "Minä jumaloitsen sinua." (Pieni paussi, niinkuin edelläkin.) "Minä jumaloitsen sinua!"
Amalia (nousten ylös). Mutta sinäpä nyt äkkiä kiltiksi tulit!
Evert. "Sinun toivosi ovat minulle käskyjä."
Amalia. Sinä olet ihan muuttunut, rakas mieheni.
Evert. "Sieluni ikävöitsee sinua."
Amalia. Niin tekee minunkin sieluni — Evert kulta. (Antaa hänelle kättä.)
(Kuuluu kellon soitto.)
Kantaja (huutaen ovelta). Juna lähtee heti paikalla!
Amalia (ottaa laukkunsa). Tavaramme, rakas mieheni!
Evert. Sinä lähdet siis mukaan, Amalia?
Amalia. Tietysti!
Evert. Sinä et ymmärtänyt — mitä minä oikeastaan tahdoin sanoa —
Amalia. No?
Evert (liikutettuna). Etkö sinä tiedäkään sitten tuhansista muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä?
Amalia. Tuhansista muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä? — En sanaakaan!
Evert (hyvin liikutettuna, tarttuu Amalian molempiin käsiin, suutelee niitä vuorotellen). Rakas armas — Ami — ah — kuinka paljon minä pidän sinusta — armas vaimoni — herttaiseni! Jälestäpäin kerron sinulle kaikki.
(Ulkoa hälinää, vihellystä ja vaunun jyrinää.)