NELJÄS KOHTAUS.
Hilarius, sitten Evert.
Hilarius (katsoo vaimonsa jälkeen). Nuku, nuku nurmilintu…! Niin se on, niin se on, sellaisia ovat nuo ämmät! Kun heillä on väärin, niin saamme me siitä kärsiä. Onneksi tottuu ihminen kaikkeen — ja tunnenhan nuo ripitykset jo ulkoa, — mutta alussa tuntuivat ne jotenkin happamilta. Vaan "va' ska' ma' jööra", sanoo ruotsalainen, — sitä kuusta kuuleminen, jonka juuressa asunto. (Ulkoa kuuluu vihellystä.)
Evert (vasemmalta, allapäin). Kuinka nuo äyhkeet saattavatkaan miehen alakuloiseksi, .- en voi sitä kertoakaan, — ne tuntuvat niin ilkeältä…
Hilarius. Kas, hyvää päivää, herra Kauppi!
Evert (arasti). Hyvää päivää!
Hilarius. Olette kai huvimatkalla? Nykyjään matkustaa melkein koko Suomenmaa. Matkanne käy kaiketi johonkin kylpypaikkaan?
Evert. Ei, olen vaan pienellä huvimatkalla. Ja te, herra Hilarius, olette kai myös…
Hilarius. Ihan oikein, minä olen myös muijani kanssa pienellä ilottelulla, (sivulle) tähän saakka toki ilman mitään iloa.
Evert (sivulle). Onnen mies! Minä en voi iloa ajatellakaan, vielä vähemmän siitä puhua.
Hilarius. Mutta ettehän te hyvä ystävä, näytä ollenkaan huvimatkalaiselta! Kentiesi puristaa saapas varpaitanne?
Evert. Saapasko — varpaitani? Ei —
Hilarius. Tahi kentiesi olette saanut pienet kotiripitykset vaimoltanne?
Evert (hämillään, sitten tointuen). Kotiripityksetkö vaimoltani? En suinkaan — hahaha (nauraa väkinäisesti). Minä olen ollut vasta vuoden päivät naimisissa — kotiripityksiä vaimoltani suokaa anteeksi, että minua naurattaa — ha ha ha —
Hilarius. Suokaa anteeksi — minua naurattaa (sivulle). Mutta olisiko hän ainoa muukalainen aviomaailmassa!
Evert. En voi käsittää, kuinka tuollainen ajatus juolahtikaan päähänne? Kentiesi te itse saatte joskus pikku kotiripityksiä vaimoltanne?
Hilarius. Minäkö — kotiripityksiäkö? Mitä joutavia! — Mitä te ajattelettekaan, ystäväni? Olen jo lähes 30 vuotta ollut naimisissa, — ei sellaisia kuitenkaan nyt enää tapahdu. —
Evert (sivulle). Onnen mies!
Hilarius (sivulle). Lyönpä vetoa että hän sievistelee.
Evert, Siis, kun on oltu 30 vuotta naimisissa, niin ripitykset lakkaavat, sanoitte te..
Hilarius (sivulle). Aha, tartuitkos ansaan? (Ääneen.) Arvattavasti — silloin ne lakkaavat. Mutta tämä asia näkyy huvittavan teitä.
Evert. Minuako? — Eipä juuri (nauraa väkinäisesti). Minua naurattaa vaan mokoma juttu — hahaha! suokaa anteeksi!
Hilarius. Tehkää hyvin ja naurakaa, — hahaha — sallikaa minun nauraa yhdessä teidän kanssanne. Hahaha!
Evert (totisena). Mutta minkätähden te nauratte niin paljon!
Hilarius. Minäkö? Näettekös, ystäväni, minua naurattaa niin sydämmen pohjasta, kuin ajattelen jotakin aviomiestä, joka saa kotiripityksiä.
Evert (nolona). Vai niin!
Hilarius. Niin juuri! (Sivulle.) Semmoisia kuin esimerkiksi sinä.
Evert. Mutta saanko kysyä, minkätähden niin?
Hilarius. Katsokaapas vaan — me esimerkiksi emme saa kotiripityksiä, niinhän?
Evert. Niin!
Hilarius. Se tulee siitä, että olemme viisaita miehiä. Syy on, näettekös, aina miehessä, jos hän saa ripityksiä, — sillä silloin on hän joko pöllö tahi ämmämäinen.
Evert. Niin vai —
Hilarius. Niin juuri — katsokaa — me emme saa kotiripityksiä, niinhän?
Evert. Niin kyllä!
Hilarius. Nyt on paitsi pöllömäisiä ja vetelyksiä vielä kolmaskin laatu aviomiehiä.
Evert (uteliaasti). No?
Hilarius. On kyllä, ja tätä kolmatta laatua, luokkaa ja järjestystä ovat kaikki hiljaiset ja sävyisät miehet — he ovat, sivumennen sanoen, juuri ne, jotka saavat kaikkein ankarimmat ripitykset, vaikkeivät he siitä koskaan puhu, kun ovat pikku sievistelijöitä. Ne ovat, meidän kesken sanoen, semmoista juhti-nahkaa, josta tehdään tohvelin pohjia. (Antaa Kaupille kättä.) Olkaamme, herra Kauppi, iloissamme siitä, ettemme ole tätä kolmatta luokkaa!
Evert. Niin — olkaamme iloiset!
Hilarius (sivulle). Saitkos, ystäväni! (Ulkoa kuuluu hälinää.)