YHDEKSÄS KOHTAUS.
Evert. Hilarius vasemmalta ja Palvelija.
Hilarius (käsi poskella). Ai-Ai-ai-ai-ai — sepäs vasta oli tuhkalöyly! Palvelija hoi! (Palvelija tulee vasemmalta.) Pullo seltterivettä ja toinen vaimolleni tuolla… (Palvelija menee.) Kokeeni meni päin mäntyyn. — Ah, kunnon nuori ystäväni, on hyvä että tapaan teidät täällä yksin, minun on tunnustettava teille eräs synti.
Evert. Minulle?
Hilarius. Niin — teille — minä petin teitä taannoin. Me puhuimme kotiripityksistä.
Evert. Niin teimme.
Hilarius. Ja minä sanoin, että ainoastaan veltot ja ämmämäiset saavat sellaisia, mutta nyt tahdon lohduttaa teitä. — (Palvelija tulee vasemmanpuolisesta ovesta, panee pullon ja yhden lasin keskimäiselle pöydälle, ja vie ennen tuomansa pullon ja lasin, menee oikeanpuolisesta ovesta)
Evert. Lohduttaa? Ettehän te toki uskone minun —
Hilarius. Mitäpä tyhjästä häpeästä, herraseni — olen elänyt maailmassa kylläksi pitkän ajan ja tiedän sen tähden yhtä ja toista omasta kokemuksestani, niinpä tiedän myös kaikkien aviomiesten saavan kotiripityksiä.
Evert. Kaikkienko?
Hilarius. Niinpä kyllä — uskokaa minua, vanhaa miestä! Mutta eipä nuo ripitykset ole niin hirveitä — niihin täytyy vaan tottua — niitä tulee kärsiä taitavasti ja vakaasti — sen pituinen se! Kaikki ponnistelemiset niitä vastaan ovat pelkkää mielettömyyttä, eikä niistä tule kuin mieliharmia.
Evert. Oh, sitä mieliharmia!
Hilarius. Näettekös, tekin näytte tuntevan niitä.
Evert. Mutta missä on sitten aviosäädyn runollinen puoli?
Hilarius. Aviosääty, nuori ystäväni, on kesänlainen: kaikki iloitsevat sen lähenemisestä, mutta kun se tulee, — niin on se kostean kylmä; mutta se tuo mukanansa kuitenkin urpuja, kukkia, runollista mieltä, ja päivänpaistetta. Ettekö te sano kesää kauniiksi, vaikka toisinaan sataa, jyrisee ja salamoikin? Tulee ainoastaan kärsiä, ystäväni, ja kun rouva nostaa raesateen, — niin kärsimystä ja malttia vaan.
Evert. Malttia! — Teidän on hyvä sanoa: malttia — te olette jo päässeet siitä pahasta — silloin voi jo ollakin maltillinen.
Hilarius. Minäkö päässyt siitä pahasta? Oho, ystäväni, siitä pahasta ei pääse yksikään.
Evert. Mutta oltua 30 vuotta naimisissa, sanoitte te —
Hilarius. Joutavia — minä koristelin asiaa niinkuin tekin äsken. Olkaa vakuutettu siitä, että minä saan kotiripityksiä, niinkuin tekin ja niinkuin kaikki muutkin aviomiehet — ja, voinpa lyödä vetoa, melkein ihan samoilla sanoilla — näyttää aivan siltä, kuin vaimot kopioisivat karttansa toinen toiseltaan.
Evert. Te laskettelette liikoja.
Hilarius. Liikojako? Malttakaapas hiukan — (riisuu päältänsä takin). Te saatte itse nähdä, puhuinko liikoja; — kas tässä — pankaapas minun takkini päällenne.
Evert. Mutta mitä varten? (Panee takin päällensä.)
Hilarius. Pankaa nyt minun lakkini päähänne.
Evert. Mutta —
Hilarius. Kas niin, — ja istukaa nyt tuonne noin, — ja pitäkää joku sanomalehti tahi nenäliina silmienne edessä, — minun eukkoni on pitävä teitä miehenään, — ja te saatte kuulla mitä kauniimman kotiripityksen. Hän on paraillaan haltioissaan, ihan valmiina.
Evert. Mutta eihän tämä sovi.
Hilarius. Sopii vallan hyvin eikä teidän tarvitse puhua yhtäkään sanaa, — siitä pitää hän huolen aivan yksin.
Evert. Entäs kun hän tuntee minut?
Hilarius. No, se olkoon hänen rangaistuksensa, se! Istukaa nyt vaan tuonne. (Taluttaa häntä oikealle, Kauppi istuutuu). — Kas niin — ja ottakaa nyt kaikki tyynesti vastaan, älkääkä röyhätelkö, vaan nielkää hyvin minun osani. (Yskii) Hm, hm! (Katsoo sivusalonkiin.) — Hiljaa, hän tulee! (Menee keskiovesta.)