KAHDEKSAS KOHTAUS.
Evert, sitten Palvelija.
Evert (vasemmalta hyvin liikutettuna). En kuuna kullan valkeana enää koeta tuon Mikkelin viisaan keinoa! Olinpa kuin kimalaisten pesällä. (Huoaten.) Palvelija! (Soittaa.)
Palvelija (vasemmalta). Mitä käskette?
Evert. Lasi seltterivettä — ei, kokonainen pullo! Ei, kaksi pulloa, toinen vainiolleni tuolla.
Palvelija. Heti paikalla. (Menee.)
Evert. Pitää nauttia jotain rauhottavaa. Mutta enpä voi käsittää, mistä kummasta vaimot keksivät kaikkia noita puheenparsia… onpa tuo oikein hirveätä!
Palvelija (tuo seltterivettä). Tässä on herra! (Evertin juodessa kumartaa palvelija maahan ja nostaa lipun.)
Palvelija (antaen Evertille paperin). Te olette kaiketi pudottaneet tämän, herra! (Menee vasemmalle.)
Evert. Minäkö? Ruusupaperisen kirjeenkö? Mitä kummaa tämä tällainen on — (Aukaisee kirjeen.) Ainokainen enkelini, — minä jumaloitsen sinua, — sinun toiveesi ovat minulle käskyjä, — mutta minun oli vallan mahdoton päästä tänä aamuna matkalle. Tulen ensi junassa, — sinun tulee keksiä keino, mikä hyvänsä, jäädäksesi jäljelle. — Voi kuinka ikävöitsen sinua, — tuhansia muiskuja! Tämäpäs nyt somalta kuuluu. — Mutta minulle ei tämä kirje ole. Merkillinen lippu. (Ulkoa kuuluu hälinää.)