SEITSEMÄS KOHTAUS.
Remunen, sitten Mimmi.
Remunen. Olenpa taaskin tehnyt kaksi miestä onnelliseksi. Aikaa myöten häviää tuo aviosäädyn turilas kokonaan ja sen hävittäjä olen minä — Mathias Remunen Mikkelistä! (Ulkoa kuuluu hälinää.)
Mimmi (tulee keskiovesta).
Remunen. Mutta todellakin, jollet sinä levähdä, niin eipä ihmettä, jos vaivut ihan kokonaan.
Mimmi. Minä voin vallan hyvin, rakas Remunen.
Remunen. Te, naisväki, olette merkilliset elävät — aina käyttäydytte sopimattomasti. Nyt kun sinun pitäisi levähtää, juoksentelet pitkin stationaa. Kun aurinko paistaa, niin käytte te sateenvarjo kourassa, ja kun sataa, niin teillä on tietysti paras hattu päässä ja ainoastaan viuhka kädessä.
Mimmi. En ymmärrä, hyvä Remunen, mitä auringon paiste tähän asiaan kuuluu.
Remunen (erikseen). Oikeastaan — hän on oikeassa, mutta vaimo vainajani teki tavallisesti niinkuin sanoin. (Ääneen.) Sinä sanoit, ettei ne kuulu tähän?
Mimmi. Niin sanoin.
Remunen. Niin te aina marmatatte, kun teille sanoo jotakin suoraan vasten silmiä. Mutta kun sellaisesta tulee jotakin vahinkoa, tappiota, kas silloin saamme kärsiä me, juurikuin miehet olisivat maailmaan luodut ainoastaan teidän vikojanne korjaamaan. — Sen lisäksi maksaa kaikki rahaa, niin muotikauppiaat kuin tohtoritkin. Kuinka kävikään äsken, kun menimme katsomaan kilpa-ajoja; sanoin sinulle: älä pane päällesi tuota pitkähelmuksista leninkiä; — siellä on suuri väen tungos, ja helmukset voivat pian tallata ja repiä rikki.
Mimmi. Mutta, hyvä Remunen, olihan minulla silloin päälläni harmaa leninki, joka on kylläksi lyhyt —
Remunen. Niin — no, mutta se on taas liian lyhyt. Olen sinulle sanonut sen seitsemänkin kertaa, että se on liian lyhyt, — minä en suvaitse niin lyhyttä leninkiä. Silloin jos käyskentelen kanssasi, niin sorkehtii heti jälessäni kokonainen lauma nuoria herroja, jotka tähystävät jalkoihisi.
Mimmi. Ah! (Istautuu keskimäisen pöydän luo.)
Remunen. Kas niin!… nyt hän menee istumaan pahimpaan vetoon.
Mimmi. Mutta eihän tässä ole mitään vetoa.
Remunen. Niin — niin — siihen asti ei vetokaan mitään haittaa, kunnes täytyy kutsua tohtori. Niinhän tässä vetää, että tukka menee pörröön. Tule, haen sinulle hiljaisen paikan asemasillalla.
Mimmi (nousten). Kuten käsket.
Remunen (taluttaa Mimmiä). Käsket, — minä en koskaan käske, — mutta sinä teet aina juurikuin käskystä, niinkuin orja, ja kuitenkin katson minä aina vaan sinun omaa etuasi.
(Menevät keskiovesta. Mimmi vetää mennessään nenäliinan taskustansa ja pudottaa ruusupaperisen kirjeen.)