I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.
Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.
Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia. He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia. Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.
Valentin Guillos — se oli toisen miehen nimi — oli vain muutamia vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa, kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti — huolimatta siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat — seurata hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa kipeästi kaipasi.
Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta, ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme heidän matkallansa.
"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?" kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.
"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain, että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo sangen väsynyt."
"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."
Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa, jonka he pistivät suuhunsa.
"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.
Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen, merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään, kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.
"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka…"
Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.
"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen, Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten hiuksilla ja hevosten harjaksilla.
"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi
Valentin.
"Hm, he ovat araukaneja — antakaamme heidän joka tapauksessa tulla lähemmäksi."
"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"
He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä, laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.
"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin kaukana heimonsa muista miehistä?"
Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta, koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen sisällön.
"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen.
"Vastaanko minä hänelle?"
"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."
"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."
"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.
"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin nauraen.
Päällikkö osoitti päätään. "Eikö skalppiakaan muka."
"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieni väristä? — Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille", vastasi hän päällikölle. "Menkää vain omia teitänne, villit, muuten…"
Hän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä. Päällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään. Työntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hän leppyisällä äänellä. "Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollut loukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. — Valkonaamat olivat juuri syömässä, kun me tulimme?"
"Aivan oikein, päällikkö", vastasi Ludvig. "Te häiritsitte ateriaamme tulollanne."
"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme, niin olemme palvelijanne", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitä nyt tulisi tapahtumaan.
"Otan tarjouksenne vastaan", sanoi intiaani. "Mutta vain yhdellä ehdolla."
"No?"
"Että saan lisätä ateriaan osani."
"Se on oikeudenmukaista", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsä maahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. "Me tyydymme kyllä laihaan ateriaan…"
"Ystävän leipä on aina hyvää", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sitten antoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esille kaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivät chickaa — eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista ja omenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten he asettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aika kunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkö taas ranskalaisten puoleen ja kysyi:
"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?"
"Maamme ei ole mikään saari", vastasi Ludvig. "Me olemme ranskalaisia."
Intiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: "Veljeni eivät puhuneet oikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari — se on Araukas, vapaitten miesten suuri maa!"
Ystävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivät tahtoneet kumota.
"Veljeni ovat siis ranskalaisia", sanoi päällikkö taas. "Heidän aikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidän tavaransa?"
"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita", vastasi Valentin. "Me olemme tulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleet heidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän."
Intiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänen kansastaan.
"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä ja katalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvin vastaan."
"Mihin heimoon kuulutte?" kysyi nyt Valentin.
"Olen yksi ulmeneista — päälliköistä — ja kuulun Suuren Jäniksen pyhään heimoon."
"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joita tarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne."
"Mikä on hän nimeltään?"
"Antinahuel — Auringontiikeri."
Intiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hän vastasi.
"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?" kysyi hän vihdoin hitaasti. — Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä, joita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenit ja sitten Ulmenit. — "Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin Utal Mapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljeni varokoot." Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hän aikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoi sitten. "Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovat ensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo."
"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne, päällikkö."
"Trangoil Lanec — Syvä Laakso — täyttää ainoastaan velvollisuutensa.
Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."
Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa selkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön viittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat joelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.