III. KUMMASTUKSIA.
Kului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen kuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen kylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti toistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista velvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli haudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat aina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme ottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.
Kestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen. Ruokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi keitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.
"Mikseivät ystäväni syö?" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti koria.
"Suokaa anteeksi, päällikkö", vastasi Valentin, "minä syön kyllä sangen mielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja."
"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?"
"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista… vaan tavallisista pehmeiksi keitetyistä munista."
"Mitä veljeni tarkoittavat?" kysyi päällikkö kummastuneena. "Munaa ei voi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla keitettyjä munia."
Ranskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa kuvastivat vilpitöntä osanottoa.
"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän suurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette vuosikausia muistamaan minua."
Riemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil Lanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa aikomuksensa.
"En voi antaa teidän odottaa kauan — aamulla täytän lupaukseni Suuren
Jäniksen kokoontuneen heimon edessä…"
Araukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla kokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle kylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen tunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta hän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen käskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli pöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi oli uuni.
Äsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa toimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki kaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen tarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään ja aloitti:
"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset sotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! — Aikojen alussa ei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän avaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan ilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti hänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi: 'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis sinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja onneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin ominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka nokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi hyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta saat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista voit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto tuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä munia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä voin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen keittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja toiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta, panette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia — ei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten ei munan keittäminen onnistu. Kas näin!"
Valentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen pois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja antoi sen sitten Apo-Ulmenille.
Päällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän huudahti ihastuneena: "Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri poppamies."
Valentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja etevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he olivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen ympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden uteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen jatkamista.
"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat", ilmoitti hän kovalla äänellä. "Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä munapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan helposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni." Nopeasti ryhtyi hän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.
Kun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle viedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi hyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä ja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.
Pannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon uudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia kasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista kunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin kanssa edellisen majalle.
Ranskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa. He tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli paljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä matkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan seuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla kätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät piippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä heille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä alkaisivat puhua.
Poltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi
Trangoil Lanec:
"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?"
"Aiomme", vastasi Ludvig.
"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille kylliksi vieraanvaraisuutta?"
"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia heimolaisianne."
"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"
"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. —
Meidän täytyy puhutella häntä."
Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen veljeni haluaa" — tällä tarkoitettiin Valentinia. — "Antinahuel kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."
"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."
"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti. "Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen veljeni on pelastanut henkeni — minä seuraan häntä."
"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."
"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"
"He odottaisivat paluutamme."
"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka — siksi kutsutte varmaankin don Tadeo de Leonia — on lähettänyt meidät. Ei, ei, päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista uhrausta emme voi ottaa vastaan."
"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä, joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."
"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä, päälliköt, saatte seurata meitä."
Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.
Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja katosivat pian vuorien soliin.