I
Preirie
Yhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää useita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä päivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä ei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin hatto.
Tätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä salaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia preirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin tuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista huomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen virta).
Näillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia laumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista tuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä karkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää alkuperäisessä vapaudessaan.
Mahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta metsästysalueensa.
Delawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä amerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen siteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja, assiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten paimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka ristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään uskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen yksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina metsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.
Viholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat tosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi metsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä paljon kuin omia maanmiehiään.
Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.
Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan, joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.
Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit sanovat putoavien lehtien kuuksi — inaqui qisis —, istui muuan nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä, jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme kuvailleet.
Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.
Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä, joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.
Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset, osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.
Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen tapainen, nilkkoihin asti ulottuva mitassi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko, joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana, päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan, jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille hartioilleen.
Tämä mies oli metsästäjä.
Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään, metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin viereen.
Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään macheteksi, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.
Paikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin pysähdystä varten.
Se oli jokseenkin korkean mäen harjalla oleva metsäaukeama. Kun mäki asemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman askelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi oikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion laitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle hevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät ruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli kallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata kymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka peitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien vihollisten tungettelevilta katseilta.
Kaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli lyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta, jota metsänkävijäelämä oli syventänyt.
Mailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat hurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli laskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun hevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja levottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä huomaamatta.
Vaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun näytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan tulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta paikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.
Kuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa lyhyin väliajoin.
Metsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen valmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja kaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen makaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli vähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.
Hevoset olivat huolettomina alkaneet jatkaa keskeytynyttä syöntiään.
Vain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen metsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.
Tämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän näytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli pitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään kiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli avomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset antoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.
Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin. Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan kiinnitettyinä kantanut selässään.
Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.
Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten kiljunta kajahteli jo preiriellä.
Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas kauan olla sitä vailla.
"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun välissä.
"Olit oikeassa", tokaisi toinen.
"Vai niin!"
"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet."
"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat sinun maasi metsästysalueilla."
Ilomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.
"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä", jatkoi toinen.
"Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat."
"Sen kyllä tiedän."
"Hyvä!" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, "ja keitä ovat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni varustettuja pyydyksiä?"
"Comancheja."
"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu yhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!… Entä missä comanchit tällä haavaa ovat?"
"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan verta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he pääsevät pian takaisin vuorilleen."
"Kaikki eivät pääse sinne", vastasi metsämies katsahtaen karbiniinsa.
"Totisesti", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, "he saavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän, rangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet heille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa."
"Vai niin! Tunnenko siis heidän päällikkönsä?"
"Vain pikkusen", vastasi Ilomieli hymähtäen, "se on Nehu Nutah."
"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan! Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."
Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan eksyttänyt hänen seuralaistaan.
Keskustelu katkesi.
Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen ääneti vieri vieressä.
Vihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.
"Jäänkö vartioimaan?" kysyi hän.
"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä tähystän sekä sinun että omasta puolestani."
Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.
Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti toverinsa.
"Nyt on jo aika", sanoi hän.
"Hyvä!" vastasi Ilomieli nousten heti jalkeille.
Metsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta alas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.
Aurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja luoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.