II
Metsästäjät
Mainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja jotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.
Uskollinen Sydän — vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä kaikilla Lännen preirieillä — oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja rohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa, joiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin. Kaikki häntä kunnioittivat.
Valkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja pohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen metsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen neuvoihinsa.
Eivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt, jotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea häneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.
Tämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein tietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten villit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.
Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin toimiin, joita he harrastivat.
Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.
Eräänä päivänä — siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta — olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan, ja niin asia jäi silleen.
Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä minnekään vakituisesti asumaan.
Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan, vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan, antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa unohtaa suoritetun palveluksen.
Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla, pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.
Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.
Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.
Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies, oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle raivolleen.
Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen suojellen häntä ruumiillaan.
Intiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä, johon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi hetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta uhkarohkeudesta.
Menettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi hänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat valmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.
Valkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan hämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden kahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen loimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.
Punanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen keskenään: "Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!"
Kotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää. Hän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei ymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta valkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä, mitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään Uskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.
Comanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän voinut mitään tehdä metsästäjälle.
Kiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin hänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden jalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.
Halveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli pelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.
Uskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut leppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.
Vangin kertomus oli yksinkertainen.
Lähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he olivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen oli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan kuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit olivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi kidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut marttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.
Saatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi tehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut metsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.
"Vielä mitä, päinvastoin", vastasi toinen, "tahtoni on entistä lujempi antautua tälle alalle. Ja sitten", lisäsi hän, "tahdon kostaa isäni kuoleman."
"Se on oikein", huomautti metsästäjä.
Keskustelu asiasta oli jäänyt siihen.
Uskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen cacheistaan eli jonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet säilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko asun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri kapineet hän tarjosi suojatilleen.
"Menkää", sanoi hän muitta mutkitta, "ja Jumala teitä auttakoon!"
Toinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt tätä ollenkaan.
Uskollinen Sydän hymyili.
"Olette vapaa", jatkoi hän, "tässä ovat uuden ammattinne harjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on edessänne, onnea vain."
Nuorukainen ravisti päätään.
"Ei", sanoi hän, "en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen yksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun siis teille."
"En peri maksua tekemistäni palveluksista", vastasi metsästäjä.
"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun", väitti toinen vilkkaasti, "koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat minulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen palaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!"
Ja kanadalainen lähti päättävästi kävelemään intiaanien leirille päin.
Uskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin lapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista liikutusta.
"Seis!" huudahti hän.
Toinen pysähtyi.
"Elän yksikseni", jatkoi metsästäjä. "Se elämä, jota joutuisitte kanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni. Miksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?"
"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja lohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen on vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet elämään toverien parissa."
"Se on totta!" mutisi metsästäjä epäröiden.
"Minkä päätöksen teette?" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.
Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin tyytyväisenä tulokseen lausui:
"Mikä on nimenne?"
"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä vain ensinmainitulla nimellä."
Metsästäjä hymyili.
"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli", lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy kestää elämässä ja kuolemassa."
Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä tällaisina hetkinä.
"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään silmille.
Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.
Mutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille mahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden heidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin laajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt ihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.
Kun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa toveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä, mikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa luotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen kärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään tehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä siteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka ahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi välttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.
Sinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet röyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha vihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei ollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.
Rotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään häväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja johon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät, vaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä. Salaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen vähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä. Näin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse luuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa valkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan, niin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.
Heti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut kolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää mellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä ainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä, etteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan tahtoisivat kostaa.
Päällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli edeltäkäsin ajatellut.
Ja siellä hän jo odotti vihollisiaan.
Arvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän jo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen päättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka aikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.
Mutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa lukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.
Nämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen itseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä intiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen halveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo olemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.
Päättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi välttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä kohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.