III
Jäljet
Kotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei ollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.
Ne olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain näyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa suuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.
Sillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi näyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka pitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki metkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit kulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.
Tämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska comanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät itseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet väijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat vihollisensa.
Molemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet johtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli mahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin alkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.
Mutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä, niin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he jatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.
Täten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi
Gris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.
Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.
Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.
Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen korvaan:
"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen sopia, mitä teemme."
Ilomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.
"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."
"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."
"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."
"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen, "kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."
"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on oivallinen. Panemme sen täytäntöön."
"Luulen, että meidän silloin täytyy kiirehtiä."
"Miksi niin? Älkäämme hätäilkö, sillä kun intiaanit eivät huomaa meidän saapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän laiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä tähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön tuloa alkaaksemme tutkimuksemme."
"Viekäämme ensin hevoset turvaan. Sitten saamme katsoa, mitä on tehtävä."
Erämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä, seuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he poikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat korkeaan ruohoon.
"Saat johtaa meitä, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän. "En todellakaan tiedä, minne meitä opastat."
"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman päässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja jossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin."
"Caramba!" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän usein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. "Miten teit niin tärkeän havainnon?"
"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani. Lyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös vuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta noustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan."
"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen erehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä kaksi mustankarhun nahkaa."
"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi naaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät metsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin ajamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat valinneet", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa tehdessä samoin.
Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen varsilla.
Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle nimen Valkoiset linnat sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.
"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.
"Koettakaamme ainakin", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.
Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.
Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.
Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.
"Se on tässä", lausui Ilomieli pysähtyen.
"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä aukkoa.
Ilomieli hymyili.
"Tule", sanoi hän.
Ja taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen taakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.
Käveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli korkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä, seikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.
Käytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat näillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien kallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata muuten kuin mahdollisesti sattumalta.
Erämiehet astuivat luolaan.
Ennen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt hän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti toisen itse.
Luola näyttäytyi nyt heille kaikessa villissä majesteettisuudessaan.
Sen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä, joista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen valaistuksen.
"Tämä luola", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia sen yksityiskohtia, "on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä. Tuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi Gris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran tasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja tuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat täältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa joutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille huoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi."
Ihastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua siihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli luonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan otteeseen lausumatta ihailuaan.
"Miksi et ole puhunut tästä minulle aikaisemmin?" uteli hän.
"Odotin sopivaa tilaisuutta", vastasi toinen.
Erämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin kyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä halkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä jaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät ne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat luokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.
Ilma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen, yhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat Verdi Grisin alitse.
Puolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta, jonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.
He olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet huolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä täytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat kiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen menemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.
Sitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa näiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä, ryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina, pidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla tutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat tavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.
Eräseutu oli vähitellen vaipunut kuolonhiljaisuuteen.
Yön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää toimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän alkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.
Erämiehet etenivät yhä varovammin, ryömien vieretysten.
Äkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon eläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä hiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.
Ilomieli katsoi tiukasti ympärilleen.
Hänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla loikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin kallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.
Intiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa. Ilomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa päälle.
Sitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja upotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.
Kun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä vastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan katseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän heitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen takaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään hämmentymättä:
"Ensimmäinen."
Hän alkoi taas ryömiä eteenpäin.
Uskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti, valmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut surmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.
Pian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju tunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.
He kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman askeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen tuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.
He olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan kymmenen metrin päässä heistä.