IV
Matkalaiset
Suunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen taas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin päässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko valkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen leiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi merkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.
Metsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten oppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden turvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.
He muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle sytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.
Nuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan näköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui kunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia, saattueena pari lanceroa.
"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?" kysyi nuori upseeri paljastaen päänsä.
"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian saadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen", vastasi kantotuolissa oikealla puolella istuva herra.
Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet, kotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä oli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen kenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.
Kapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille määräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta kankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.
Viisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi kohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi kantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän toiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä niin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.
Toinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat kasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja sotilaslääkärin virkapuku.
Tämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan lähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux. Hän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.
Astuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren matkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän ei näyttänyt haluavan luopua.
Toinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden ikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli pystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista mestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären kamarineiti.
Muuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin majesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan illallista.
"Kas niin, tohtori!" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka oli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, "mitä sanotte sisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?"
"Señorita on aina hurmaava", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti ja pyyhki otsaansa. "Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?"
"Eikö mitä!" vastasi kenraali, "ei tavallista tukehduttavampi."
"Silloin olen kuvitellut", sanoi lääkäri huoaten. "Mitä nauratte, pikku veitikka?" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin nauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.
"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän on vasta lapsi", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.
"Olen teille aina sanonut, doña Luz", väitti tohtori rypistäen tuuheita kulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, "että tuo pikku tyttö on paholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee teille kauniit kolttoset."
"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!" huusi mestitsi irvistäen, viitaten tohtorin erikoisharrastukseen.
"Kas niin! Rauhoittukaa", sanoi kenraali. "Onko tämänpäiväinen matka väsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?"
"Eipä juuri liikoja", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen. "Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota pidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana."
Kenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt huolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa koonnut.
Kamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet, joita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.
Käyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla nuoren naisen.
Doña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.
Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret, mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa, jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.
Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja luontevaa kuin kreolinaisilla.
Nuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.
Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton, nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten kuin sen miellyttävältä puolelta.
Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora, ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.
Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan tämän matkalla preirieillä.
Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut koettanutkaan ratkaista.
Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.
Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta tulevaisuudesta.
Kapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi päivällistä.
Kamarineiti Phebe oli jo kattanut pöydän.
Ateriaan kuului säilykkeitä ja kuusipeuran kylkipaisti.
Pöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä, kapteeni ja tohtori.
Jupiter ja Phebe tarjoilivat.
Keskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun ruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään kiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.
"Oletteko saaneet tänään runsaan saaliin?" kysyi hän.
"No ei liikoja, señorita", vastasi puhuteltu.
"Eikö?" virkkoi tyttö hymyillen. "Minusta tuntuu, että kiviä on varsin paljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin kasata niitä muulin kuormaksi."
"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille tilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne kaikenlaisia kasveja", huomautti kenraali.
"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin rikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista kasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin takaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin rauhallista ja tasaista."
"No, no", keskeytti hänet kapteeni, "olemme vasta preirieiden laitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes jaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa."
"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni", lausui tiedemies huokaisten. "Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin tyytyväinen."
"Onko se siis joku perin erikoinen kasvi?" kysyi doña Luz.
"Kuinka, señorita?" huudahti lihava tohtori innostuen. "Se on kasvi, jonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen koommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te kysytte, onko se erikoinen."
"Mihinkä se sitten kelpaa?" uteli tyttö.
"Mihinkäkö kelpaa?"
"Niin."
"Ei mihinkään!" vastasi tiedemies.
Doña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt satakielenkin kateelliseksi.
"Ja sitä te nimitätte erikoiseksi kasviksi?"
"Aivan niin, juuri sen harvinaisuuden takia."
"Ah!… aivan oikein."
"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori", lausui kenraali sovittelevalla äänellä. "Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne."
Neekeri poistui, mutta palasi melkein heti erään gambusinin seuraamana.
Tämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli suurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut ruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää. Hänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin painuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä tukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei ollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan kylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä Lörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet piloillaan ristineet.
"Kas tässä, kunnon mies", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle täyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan, nimitetään mezcaliksi, "juokaa tämä."
Erämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes litran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen kuunteli.
"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni, tarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä olla turvassa?"
Oppaan silmät välähtivät. Hän katsoi tuikeasti kenraaliin.
"Emme", vastasi hän lyhyesti.
"Miksi emme?"
"Täällä on liian paljon intiaaneja ja petoeläimiä."
"Tiedättekö mitään sopivampaa paikkaa?"
"Tiedän."
"Onko se kaukana?"
"Ei."
"Miten pitkän matkan päässä?"
"Neljänkymmenen mailin päässä."
"Montako päivää tarvitsemme päästäksemme sinne?"
"Kolme."
"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme liikkeelle."
"Eikö ole muuta asiaa?"
"Ei."
"Hyvää yötä."
Erämies poistui.
"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan keskusteleminen ei ikävystytä", lausui kapteeni hymyillen.
"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän", sanoi tohtori kohauttaen päätään. "En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa liikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa."
Poistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla äänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.
Yö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat keskenään poltellen sikaarejaan.
Doña Luz lauloi kauniin, sointuvan kreolilaislaulun.
Äkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni.
Sitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.
"Mitä se on?" kysyi kenraali hypähtäen pystyyn.
"Preirie vain on syttynyt tuleen", vastasi Lörppö rauhallisesti.
Heti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko leirissä hälinä.
Täytyi rientää kiireimmiten pakoon, ellei tahtonut elävältä palaa.
Yksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa, tavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan salaperäisesti Lörpölle.