V
Comanchit
Kätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän ja
Ilomieli tarkkailivat comanchien puuhia.
Intiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta vihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin liikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai polttelivat kaikessa rauhassa.
Nämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut bisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin maalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten olivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin poskelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja lähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.
Niistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa kiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten helposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa kuuluja.
Muutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä puuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän näytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.
Kotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit ottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja oli säilyttänyt sen tavat.
Hän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi jalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat harvinaista voimaa.
Toisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle kiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi. Hänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat silmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu vaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu paljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti kypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli kiinnitetty kimppu kotkansulkia.
Hänen kasvoissaan oli neljää eri väriä: sinistä, valkoista, mustaa ja punaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta valmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin oli ripustettu moniaita sudenhäntiä.
Onneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä ollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja sitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi tulematta.
Huolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat ja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan hiljaisuutta joukossaan.
"Meidät on huomattu", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen toverinsakin oli vaikea sitä kuulla.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Ilomieli.
"Toimittava", vastasi erämies lyhyesti.
Molemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta puuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle juuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.
Ilomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet. Erämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien syöksyivät joka suunnalle karkuun.
Intiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan karanneita hevosiaan takaa.
Ikäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää yksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti suojanaan välillä olevien puiden runkoja.
Erämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten huolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää. Intiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet seuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa näkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti tarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien piilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani jouseensa nuolen.
Mutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei hän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen. Uskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui, ja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.
Hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
"Älä liikahdakaan, punanahka", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, "pieni liikahdus vain, ja olet kuoleman oma."
Intiaani pysyi liikkumatta, ja muuttumattomin ilmein hän nieli kiukkunsa.
"Voisin surmata sinut", jatkoi erämies, "mutta en tahdo. Toisen kerran jo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta. Älä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä vannon, etten silloin anna armoa."
"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö", vastasi intiaani kopeasti. "Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet tappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan."
"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa syytä vuodattamasta toisen verta."
"Ooh!" sanoi intiaani ivallisesti naurahtaen. "Veli on lähetyssaarnaaja."
"Ei, olen vain rehellinen erämies. En tahdo sinua murhata."
"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat", pilkkasi intiaani. "Nehu
Nutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!"
"Tee kuten haluat, päällikkö", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti olkapäitään. "En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut sinua. Hyvästi."
"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!" lisäsi Ilomieli halveksivasti potkaisten häntä.
Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn. Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat metsään.
"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen.
"Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."
"Mitä vielä! Miksi niin?" vastasi erämies huolettomasti.
"Cascaras! Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon."
"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän merkitse suuriakaan."
"Aivan niin", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. "Mutta minne nyt menemme?"
"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne menettää?"
"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus."
Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena oli johtaa comanchit jäljiltä.
Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.
Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet hevosensa.
Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen intiaaneille tekemälleen kepposelle.
Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen hirnuntaa.
"Meitä ajetaan takaa", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.
"Hm!" hymähti Ilomieli. "Siellä on kenties villi hevonen."
"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.
Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.
Paneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.
Hän nousi melkein heti takaisin pystyyn.
"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa selviä jälkiä, vaan epäröivät."
"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava."
"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa, jos me tahdomme päästä heiltä karkuun?"
"Ellei meillä olisi kantamusta, olisimme jo aikoja sitten piilossa."
Uskollinen Sydän mietti hetkisen.
"Kuulehan", sanoi hän, "meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis enemmän kuin riittävästi."
Pieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan seuralaisineen.
Saavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti pyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän antoi niiden vaipua pohjaan.
Suoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja tekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he sitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He tunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten luo.
Nuo viisaat eläimet vainusivat suunnan ja hävisivät pian pimeään.
Erämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä johtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla pakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.
Metsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä taivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin Euroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit ja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta kirveellä itselleen tietä.
Siirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta jalallaan maata.
Juuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen toisesta syystä.
He kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja joiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa, toinen toisensa takana.
Kotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa selässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.
Ollessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet kätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi saattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.
Intiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen jatkamaan matkaansa.
"Oh!" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. "Luulen, että tällä kertaa olemme heistä selviytyneet."
"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan poistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan punanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Ilomieli äkkiä. "Olen kadottanut puukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme hukassa."
"Se on varsin luultavaa", mutisi Uskollinen Sydän. "Yksi syy lisää, minkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään."
Metsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä kumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä kuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten painosta.
"Mitä se tietää?" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen levottoman näköisenä. "Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt."
Molemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka sattumalta oli metsän korkeimpia.
Tavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman päässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä lähestyen heitä jättiläisaskelin.
"Mitä kirottua!" huudahti Ilomieli, "comanchit ovat sytyttäneet preirien tuleen."
"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme hukassa", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.
"Mitä on tehtävä?" tiedusteli kanadalainen. "Tuossa tuokiossa tuli saartaa meidät."
Uskollinen Sydän oli vaipunut syviin mietteisiin.
Muutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy levisi hänen suupieliinsä.
"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet", lausui hän. "Seuraa minua veljeni!"… Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Tahdon jälleen nähdä äitini!…"