II
Preirierosvot
Oli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka meksikolaisten kuin comanchien leirille.
Kahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina nelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten sovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.
Outo näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä, villikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä seikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin satiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen kuvattavaksi.
Nämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä edustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta, venäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma roistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka eivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä kontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä pitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen turvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla paikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin metsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan voiton julmuudessa ja konnantöissä.
Nämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittää preirierosvoiksi.
Nimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä asuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä varustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä, hyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin matkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja kun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti väijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen näitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojen isällinen hallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan tapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.
Tätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, "Tappaja", jonka jo aikaisemmin esittelimme.
Roistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin aiotusta salaperäisestä retkestä.
Muutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan, muutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat kietoutuneina risaisiin viittoihinsa.
Hevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut kiinni muutamiin seipäisiin.
Määrättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin karbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat valvoen kaikkien turvallisuutta.
Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä villimmän näköisiksi.
Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.
Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta vaipuneet uneen.
Ainoastaan kapteeni oli vielä valveilla.
Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja kaikkialla oli jälleen hiljaista.
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne houkkiot antaneet yllättää itsensä?"
Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.
Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse, jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat hänen tekemään kierroksia.
Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi näreikössä.
Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta. Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat, kuuluu vain äänettömyys.
"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen pidätetty huokaus.
"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."
Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä. Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti, hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia. Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.
Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:
"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!"
"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"
Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli pyörtynyt.
"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten voisin häntä nyt kuulustella?"
Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.
Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin, ja saapui leiriinsä.
Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa hänen jalkojensa juuressa.
Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan, ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.
"Cascaras!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on tapahtunut!"
Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.
Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään, kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:
"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut."
"Tuhat tulimmaista!…" kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa, "miten on asia voinut käydä niin hullusti?"
"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain muutamia hetkiä.
"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."
Kaamea hymy levisi oppaan sinertäville huulille.
"Murhaajan nimikö?" kysyi hän ivallisesti.
"Niin."
"Se on doña Luz."
"Doña Luz!" huudahti kapteeni hypäten hämmästyneenä pystyyn, "mahdotonta!"
"Kuulkaa", jatkoi opas, "hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni. Minun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä keskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen tekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki."
"Puhu", lausui kapteeni.
Ja kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän viereen, ettei menettäisi sanaakaan.
"Antakaa minulle viinaa."
"Olet mieletön, viinahan tappaisi sinut."
Haavoittunut ravisti päätään.
"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte kuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin puolikuollut?"
"Olet oikeassa!" mutisi kapteeni.
"Älkää siis epäilkö", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän, "nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana."
"Olkoon menneeksi siis!" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen esille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.
Viimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi hänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja niistä loisti eloisa tuli.
"Älkää enää keskeyttäkö minua", sanoi hän varmalla ja jokseenkin kovalla äänellä, "heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun juoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki."
Kapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen toivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.
Hänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat heikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:
"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen. Hän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä käsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa häntä koskaan haltuunne."
"Hyvä!" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, "kuvitteletko, että siis hylkäisin suunnitelman?"
"No, onnea vain siis!" mutisi opas, "mitä minuun tulee, niin olen toimittanut asiani, tilini ovat selvät… Hyvästi, kapteeni", lisäsi hän kummallisesti hymyillen, "matkustan kaikkien paholaisten luo, siellä kyllä tapaamme toisemme!…"
Hän kaatui selälleen.
Kapteeni aikoi nostaa hänet takaisin istumaan, mutta hän oli jo kuollut.
"Hauskaa matkaa!" mutisi hän huolettomasti.
Hän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle kaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn muutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui viittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan itsekseen:
"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on tehtävä."
Rosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki rosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.
Kaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli päinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta meksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta valkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen hänelle epävarmaksi.
Heti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein ymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan intiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti käänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.
Saavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille haluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa selästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja rosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä luikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät noudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti meksikolaisten leiriä.