III
Uhraus
Kuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori lähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle Hirvelle.
Niinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä on us, oli tohtori hyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.
Aluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden sanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.
Hän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui yksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä asettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.
Kun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli siihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin sisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan mihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme kertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen lähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli pikemmin tahtonut tyydyttää "sairasta" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.
Ollessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän ei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirven toldolle, kuten hänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään suitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin syventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi oli lähtenyt leiristä.
Aika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja tohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.
Meksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.
Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa puolustusta varten hyökkäyksen varalta.
Ei mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.
Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.
Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen viestinviejänsä piti palata.
Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.
Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.
Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä lakkasi.
Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.
Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun konnankoukun.
Tahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän päätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.
Sillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden yli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä hänen olalleen.
"Mitä tahdotte, ystäväni?" kysyi kenraali häneltä vetäytyen takaisin.
"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra kenraali", vastasi nuori mies.
"Tehkää se."
"Aiotteko lähteä leiristä?"
"Aion."
"Lähteäksenne tietysti vakoiluretkelle?"
"Lähteäkseni vakoiluretkelle, aivan niin."
"Se tehtävä kuuluu minulle."
"Miksi niin?" kysyi kenraali hämmästyneenä.
"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen upseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä."
"Entä sitten?"
"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi epävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan…"
"Kun sensijaan?"
"Jos teidät surmataan?"
Kenraali hätkähti.
"Täytyy ottaa kaikki lukuun", jatkoi kapteeni, "kun on tekemisissä sellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat."
"Aivan niin, entä sitten?"
"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi enää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret, teidän on siis jäätävä leiriin."
Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren miehen kättä lausui:
"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.
Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."
"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka, joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa velkani."
"Mutta —" aikoi kenraali sanoa.
"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali, sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."
Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.
Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.
Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:
"Kunnon poika, mainio luonne!"
"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle huomaamatta.
"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten turhaan koettaen näyttää iloiselta.
"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki."
"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula liian helposti sinut tavoittaa."
Tarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.
Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle, varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.
"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo ovat hänet tappaneet!"
Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.
Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle vaanimispaikaksi.
Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku olento lähti kiivaasti juoksemaan.
"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin?
Katsokaammehan hiukan."
Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta. Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.
"Tulitte ainakin sopivaan aikaan", sanoi hän ylenkatseellisen kylmäverisesti, "nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä."
"Antautukaa!" kiljui muuan hänen ympärillään tungeksivista miehistä.
"Olkoon menneeksi!" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, "mutta te olette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin minut voi vangita."
"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari", vastasi ensinmainittu puhuja röyhkeästi.
"Sen otan lukuun", lausui kapteeni, "ja puolustaudun. Se synnyttää hälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri haluankin."
Hän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot miettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän itsekin oli mukana.
"Niin", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, "aikomuksenne on hyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin suunnitelmanne on mennyt karille."
"Pyh! Kuka sen tietää!" sanoi nuori mies.
Ennenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn taaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti juosta leirille päin.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan roistot syöksyivät häntä seuraamaan.
Tätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä huomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä häntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka he halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko tehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän kulkuaan.
Kapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti taakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot lähenivät häntä huomattavasti.
Nuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen onnettomuuden, jota hän halusi välttää.
Hän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua taistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.
Hän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville, otti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka olivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä. Kiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla äänellä:
"Huomio! Huomio! Vihollisia!…"
Sitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen — hänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia — toistaen joka kerta, kun yksi rosvo kaatui:
"Huomio! Vihollisia!… He piirittävät meitä, varokaa, varokaa!"
Vimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat hänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti olivat noudattaneet.
Alkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-, kolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui hänen tilalleen toinen.
Taistelu oli hirvittävä!
Nuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin kalliisti kuin mahdollista.
Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.
Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen hänelle verisenä saattueena hautaan.
"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"
Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"
Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.