IV
Tohtori
Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi tohtori kasveja kaikessa rauhassa.
Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.
Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä, vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.
Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.
Koneellisesti tohtori kohotti päätään.
Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.
Mies oli Musta Hirvi.
"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."
"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"
"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö, huomasin erehdykseni ajoissa."
"Jumalan kiitos."
Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui innostuneena sitä ottamaan.
"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?" jatkoi erämies.
"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni."
"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi olla."
"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta Chirostemon pentadactylon-muunnosta, jotka kuuluvat flora mexicanaan."
"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme uutta…"
"Chirostemon pentadactylon-muunnosta, niin ystäväni", täydensi oppinut lempeästi.
"Ahaa!"
"Ehkä niitä on neljäkin."
"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?"
"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!" huudahti lääkäri närkästyneenä.
"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs."
"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä, "ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."
"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette saapunut preirielle?"
"Vain sentähden."
Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen, että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti, kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan matkaansa.
"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi. Onnea vain ja näkemiin!"
Hän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti takaisin:
"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.
"Puhukaa", sanoi tohtori kohottaen päätään.
"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella, kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."
Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.
"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan unohtanut."
"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.
"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata laiminlyöntini."
"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden levottomaksi.
"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"
"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.
"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."
"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"
"Aivan niin."
"Tiedättekö, mitä kello nyt on?"
Oppinut katsoi aurinkoon.
"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään, toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten toivon."
"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.
"Mitä tarkoitatte?"
"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä."
"Doña Luz käski minun sanoa teille näin."
"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni."
"Hänpä juuri."
"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?"
"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme…"
"Lörppökö?"
"Hän juuri. Tunnetteko hänet?"
"Kyllä. Entä edelleen?"
"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."
"Saiko hän heidät surmatuksi?"
"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut, pääsi hän karkuun."
"Kumpi heistä?"
"Lörppö."
"Entä edelleen?"
"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan teille… odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.
"Musta Hirvi, hetki on tullut!" keskeytti erämies vilkkaasti.
"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä selitätte sen minulle, eikö niin?"
Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta kuvastavana:
"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."
"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä ravisti.
"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!
Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"
"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon, jos asian laita on niin!"
Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä vilpittömin murhe.
Mustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.
"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen, "hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"
"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en tahtoisi elää enää senjälkeen!"
"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan", lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla. Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."
"Pelastatte heidät, eikö niin?"
"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee, niin onnistun."
"Olkoon taivas teille suosiollinen!"
"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt, mitä sanon. Palatkaa leiriin."
"Aivan heti!"
"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta."
"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.
"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo, käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän avukseen!"
"Sen sanon heille!"
"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin."
"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?"
"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain ystävienne luo niin pian kuin pääsette."
"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!"
"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!"
Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut, ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.
Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri ja lähti kiireesti metsään.
Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.
Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä, ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa ystävänsä vanhan äidin.