V
Liitto
Meidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.
Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua, jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti, että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden kätkössä, heti vastasivat.
Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.
Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen ympärillä.
Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet aivan hänen lähellään.
"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki, ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne, mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."
"Sitä parempi", virkkoi Musta Hirvi.
"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.
"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen, "he ovat nyt veljiäni."
"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä väleissä intiaanien kanssa?"
"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät toisillenne."
"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin tehnyt."
"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.
"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua emme pystyisi aikaansaamaan mitään."
"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"
"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen mahdollisuudet."
"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?"
"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa, niin voisi…"
"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian, seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."
Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi joukoksi.
Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.
"Entä missä on äitini?" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomana
Eusebiolta.
"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa."
"Miten hän voi?"
"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus, suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."
"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"
"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."
"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä kuolleen bisonin kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan perille. Oletko ymmärtänyt?"
"Täydelleen."
"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."
"Minä lähden."
"Hyvästi."
"Näkemiin."
Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla. Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.
Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.
Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä sotavarustuksissa.
Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:
"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."
"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.
Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.
Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.
Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.
Päällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.
"Veljeni saa olla tyytyväinen", sanoi hän, "odottakoon hän hetken."
Jättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.
Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.
Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti. Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän retkensä onnistuisi.
Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli ilo yleinen.
Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen yllättää vihollisensa.
Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:
"Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum!"
Mikä suomeksi kuuluu:
"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle rohkeuden avata suoneni."
Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin vakoojiksi annettuaan heille scolte wigwasia eli tuohta, niin että he voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen sattuessa.
Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä tulokseen antoi lähtömerkin.
Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa kehoituksen sanoja.
Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien, avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.
Tuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja valittaen.
Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.
Puoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.
Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.
Ei mitään tulia sytytetty.
Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.
Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.
Ensimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.
Oppinut raukka oli säälittävässä tilassa.
Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun silminnähtäviä jälkiä.
Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.
Häntä alettiin kiireesti hoitaa.