VI
Viimeinen hyökkäys
Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat preirierosvot uljaasti vastaan.
Raivostuneena kapteeni Aguilarin kuolemasta kenraali, joka tiesi, että hänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli päättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä, ennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.
Meksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi luottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä. Preirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli siis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin vahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli tämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein tasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut vähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa, mikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta, mutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän oli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän, raivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli antanut hyökkäyskäskyn.
Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa, päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.
Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.
Tehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.
Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.
Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista lähtenyt kuula hänet vierimään alas.
Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki preiriekoiran ulvontaa.
Taistelu lakkasi heti.
Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä täydelliseen hiljaisuuteen.
Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.
Preirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.
Kondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään ruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen. Ne söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä viimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja pakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.
Rosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle leiristä ja laskivat lukumääränsä.
Heidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä ainoastaan yhdeksäntoista.
Tuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä!
Siis enemmän kuin puolet koko joukosta.
Meksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei ollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.
Mieshukka, jonka preirierosvot olivat kärsineet, pani heidät miettimään.
Useimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava sellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria uhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä masentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut kysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti empimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti toimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan seikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä hyvänsä.
Aarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida, oli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa pelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli hillittömästi rakastunut.
Meksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin peto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei mikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian suurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.
Hän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe voi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen rohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä, ennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä yrityksestä.
Hänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy tällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne jotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan halukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.
Hartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta kiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa ratkaisevaa hyökkäystä yöllä.
Kun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski viimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea olla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat meksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi pysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen harhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin vastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin menneet tiehensä.
Tuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen suunnittelija oli odottanut.
Mailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä säteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli teki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään taivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.
Illan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista repimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen korviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen nähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että kapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät kaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä heitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään, voidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen kunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut epäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.
Doña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka tiesi, mikä vaara siinä uhkasi.
Kenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli astui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin ruumis makasi.
Lancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen valmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä häirittäisiin heidän hurskaassa työssään.
Ollen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen liikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi siis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata löytää nuoren miehen ruumista.
Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin olisi uhmannut murhaajiaan.
Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.
Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja palasivat kiireisin askelin leiriin.
Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan, kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät kerrassaan hylänneen.
Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.
Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen puolustajiin.
Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.
Kaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.
Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat hartaasti yhtyivät.
Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.
Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle, melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin lähempänä Jumalaa.
Ei mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.
Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa, hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.
Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa valvomisen.
Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa tapauksessa tekevänsä kuin hän.
Pimeys oli täydellisesti vallannut seudun.
Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen telttansa ulkopuolelle.
Kolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.
Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.
Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!