VII
Taistelu
Sakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät leiriin.
Heti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja ryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän riensi telttaan.
Mutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen kuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti päätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista kurjista koskea nuoreen tyttöön.
Nähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.
Mutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi ympärilleen kymmenkunnan rosvoa.
"Tie auki!" ulvoi hän heiluttaen väkipuukkoaan.
"Antaa tulla vain!" vastasi kenraali purren raivoissaan viiksiään.
Molemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät samoin, ja temmellys kävi yleiseksi.
Nyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät, että heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.
Kukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita häneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan vei mukanaan edes yhden vastustajan.
Haavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden ruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.
Tällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki lancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin sortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti vyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.
Kenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä syistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun aikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin suuntasivat.
Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, ja siinä hän oli onnistunutkin.
Kaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto oli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut surmansa.
Kenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren puun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa niille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne houkkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen kätevästi pitelemäänsä asetta.
Hänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa puolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä, juuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.
Heti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan, huudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota juoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli vihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa juuressa, ja tunkeutui telttaan.
Se oli tyhjä.
Doña Luz oli kadonnut!
Kapteenin mieli synkkeni.
Mitä oli tapahtunut nuorelle tytölle?
Teltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli mahdotonta kätkeytyä.
Puoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa oli nukkunut kaikessa rauhassa.
Hän oli kadonnut kuin hengetär jättämättä paostaan jälkiä.
Paon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu joka puolelta yhtaikaa.
Miten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja niin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien välitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut vartioida kaikkia uloskäytäviä?
Kapteeni koetti turhaan keksiä ratkaisua tähän arvoitukseen.
Hän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä tavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana. Kaikki tuloksetta!
Vakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi mihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin villipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli onnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen harhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.
Ryöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti sekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin oikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat puukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja murhaamista hurjat juomingit.
Äkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade rätisi rosvojen päälle.
Yllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen kokoontua yhteen.
Samassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen seassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka johtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.
Rosvojen asema kävi pulmalliseksi.
Kapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara, luopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut, ja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan, jotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan. Käyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin äkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten päästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.
Laukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä aiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille kuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.
Mutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi turvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä, mikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin, mutta ei voinut huomata mitään.
Petyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä kamalimpia suunnitelmia.
Uskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin kertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan yritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin mahdollista meksikolaisille avuksi.
Onnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan huolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.
Kun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivät
Kotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.
Jäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi toimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa ruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia, sillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä karkoitettiin.
Etsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori palvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun onttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta, Mustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan koettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.
Nuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella Sydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että miehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän avukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä heille mitään pahaa.
Heti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän kanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.
Nuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli tekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli tuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa minuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista tapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.
"Onko siis kapteeni Aguilar surmattu?" kysyi erämies tytöltä.
"Oi, voi! On", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten muistellessaan upseeriparkaa.
"Entä kenraali?" kysyi erämies.
"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään sankarillista vastarintaa."
"Onko hän kuollut?" tiedusti Uskollinen Sydän tuskallisesti liikuttuneena.
"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni vieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan vähäpätöisetkin, koska ladronit — varkaat — taistelun aikana säästelivät häntä."
"Sepä hyvä", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin kuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; "Minne emäntänne sitten on joutunut?"
"Emäntäni, doña Luz?"
"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon saadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa."
"Hän on turvassa ollessaan teitä lähellä", lausui sointuva ääni.
Ja doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan mieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse säteilevänä.
Läsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen näin odottamatta ilmestyessä.
"Ah, Jumalan kiitos!" huudahti erämies; "apumme ei ole siis ollutkaan täysin hyödytön!"
"Ei", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden kuvastuessa hänen kasvoillaan: "Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli minulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero."
"Sen lupaan, madame", lausui erämies lämpimästi. "Mitä tulee enoonne, niin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se maksaisi henkeni. Tiedättehän", lisäsi hän, "etten vasta tänään ensi kertaa riennä avuksenne."
Kun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren tytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.
Doña Luz kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Nuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa. Levottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti hänet olemaan varuillaan.
Kuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.
Katseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka oli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin puolin alas.
Silloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla näytti tulleen taivaasta.
Hän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta vaatteita järjestykseen.
Jumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta edes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.
Sattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi kyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.
Erämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli tuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille kätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.
Erämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli liikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen rohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.
Kun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi Uskollinen
Sydän doña Luzia.
"Madame", sanoi hän, "pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman tunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu teihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään. Kun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni enonne teidän luoksenne."
Odottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja poistui teltasta.
Kun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen jakkaralle.