VIII
Verdi Gris-joen luola
Oli kulunut kaksi päivää edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista.
Viemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen löytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt mieliasuntonsa.
Luolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi nimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä kallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin perehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut sitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai rosvoleiriltä.
Nelisenkymmentä erämiestä ja comanchisoturia oli hajaantuneina sinne tänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat aseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille, joiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja hirvenlihapaloja.
Jokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä liikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien turvallisuutta.
Eräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista esiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista ja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.
Nuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka heitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja savukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin hämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha espanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän kertomuksen kuluessa.
Tämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä käveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen hampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.
Hän oli Musta Hirvi.
Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Ilomieli olivat poissa.
Naisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi tuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka savuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti huomaamatta sen sammuneen.
"Niin", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja kohottaen katseensa kohti korkeuksia, "huomaan, että Jumalan sormi ohjaa tätä kaikkea."
"Oikein", vastasi Eusebio varmasti, "juuri hän on tehnyt kaikki."
"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko kahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai muuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?"
"Ei kertaakaan", vastasi doña Luz.
"Sepä ihmeellistä", mutisi vanha nainen.
"Tosiaankin ihmeellistä", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua lähtemään sammuneesta savukkeestaan.
"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun saavuitte preirielle?" tiedusteli äiti edelleen. "Suokaa anteeksi, rakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin saattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä uteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain vilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena kyselyihini."
"Sitä en lainkaan epäile, madame", vastasi doña Luz suloisesti hymyillen. "Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne. Preirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän etsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun heistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään kysymyksiään."
"Ja mitä hän heiltä tiedusteli, lapseni, muistatteko?"
"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille", vastasi nuori tyttö kevyesti punastuen, "etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin keskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen vähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja yksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini ikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin taikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi katsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima oli äkkiä minulle paljastunut."
"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka väsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää", lausui hyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. "Jos haluatte, voimme puhua muista asioista."
"Niinkuin vain tahdotte, madame", vastasi nuori tyttö antaen hänelle vastasuutelon, "minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja minkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani."
"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani, joka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä hän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut."
"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta", huudahti doña Luz säikähtyneenä.
"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?" kysäisi vanha nainen hymyillen.
"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän on meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma", vastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.
"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että hän pitää sanansa."
"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri luonne!" huudahti tyttö innostuneesti. "Kuinka hyvin sopiikaan hänelle Uskollisen Sydämen nimi!"
Vanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia huomatessaan nuoren tytön innostuksen.
Doña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti hämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.
"Oi!" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, "jatkakaa, rakas lapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla pojastani. Niin", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen, "niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita, on häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain koettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta kaikkien edessä."
"Onko hän ehkä onneton?" rohkeni nuori tyttö arasti kysäistä.
"Sitä en voi sanoa, lapseni", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten, "kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat huolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen voimiensa mukaan."
Luolassa kuului jotakin hälinää, ja useita miehiä astui sisään.
"Täällä tulee poikanne, madame", lausui Musta Hirvi.
"Kiitos, ystäväni", vastasi nainen.
"Kah, sepä hauskaa!" sanoi doña Luz nousten riemastuneena seisaalle.
Mutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään ja kovin punastuen takaisin istumaan.
Uskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli ja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita erämiehiä.
Heti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa suoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle ja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä ei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta huomaamatta.
Nuori tyttö vastasi tervehdykseen yhtä hämmentyneenä.
"Kas niin", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, "onko teidän ollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on varmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa anteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon, doña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa palatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni."
"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni", vastasi nuori tyttö ylevästi, "tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten missä tahansa."
"Olette tuhannesti liian hyvä, madame", sopersi erämies, "saatatte minut todella hämilleni."
"No niin, poikani", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen toiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi, "mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz on niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada nähdä hänet jälleen."
"Ymmärrän neidin levottomuuden", vastasi erämies. "Toivon voivani sen kohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun rosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme palatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena tottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille nähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja. Lähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön, jonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme."
"Siinä näette, hyvä herra", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, "että on hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen."
"Vaikkei sitä aikonutkaan", huomautti Uskollinen Sydän naurahtaen.
"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette siis velvollinen antamaan tunnustuksen."
"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."
Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen kustannuksella.
"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon kohtalokkaan päivän jälkeen."
"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään. Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."
"Mutta", kysyi Eusebio, "mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?"
"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."
Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja söivät hyvällä ruokahalulla.
Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.
Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.
Heti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja juttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.
Sitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja valmistauduttiin pitämään kuulustelua.
Mies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän oli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä.
"Kapteeni Uaktehno!" mutisi Uskollinen Sydän ällistyneenä.
"Minä juuri, hyvät herrat", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti; "mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan."