IX
Oveluutta
Kuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen jälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan, jotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.
Erämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat epäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun he ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.
He ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi, että hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan jokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt jälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän tyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei mikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen pitemmälti.
Mitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä oli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin uhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?
Näin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä uteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön mies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita muuten miten hyvänsä.
"Kuulkaapa", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, "koska kerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy vastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä."
Selittämätön hymy väreili rosvon kalpeilla ja ohuilla huulilla.
"En ainoastaan myönny vastaamaan", vastasi hän tyynellä ja selvällä äänellä, "vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin kertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut. Kertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja, jotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet itsellenne selvittää."
Hämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.
Kohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin saattoi odottaa.
Uskollinen Sydän mietti hetken. Sitten hän lausui kääntyen rosvon puoleen:
"Tehkää niin, me kuuntelemme."
Kapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja kun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:
"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on sen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka olette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille tuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin rikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla oli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada käsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut retkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini. Luovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni vain nuoren tytön."
"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu", keskeytti
Ilomieli hänet ivallisesti hymyillen.
"Niinkö luulette?" vastasi toinen yhä varmana. "Itse asiassa olette kyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole viimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu."
"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin keskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos olisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun tuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai sitten harvinaista röyhkeyttä", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.
"Hehheh! Vaara ei minuun nähden ole niinkään suuri kuin koetatte minulle luulotella. Tiedättehän, että olen mies, jota ei ole niin helppo säikähdyttää. Älkäämme siis enää uhkailko, vaan keskustelkaamme, jos se teitä miellyttää, kuin vakavat miehet."
"Me kaikki, metsästäjät, erämiehet ja intiaanisoturit, jotka olemme kokoontuneet tähän luolaan, olemme oikeutetut yhteisen turvallisuutemme nimessä sovelluttamaan teihin rajaseutujen lakia, silmä silmästä, hammas hampaasta, koska olemme tavanneet teidät teosta ja saaneet varmat todistukset, vieläpä oman tunnustuksenne perusteella, varkaudesta, murhista ja ryöstöyrityksestä. Tätä lakia tahdomme sovelluttaa teihin nyt heti. Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?"
"Kukin asia aikanaan, Uskollinen Sydän. Pian joudumme kyllä siihenkin, mutta kuunnelkaa loppuun, mitä minulla on teille sanottavana. Olkaa levollinen, se aiheuttaa vain jonkun minuutin viivästyksen. Aion itse käydä käsiksi tuohon asiaan, josta teillä näkyy olevan niin paljon sydämellänne asettuessanne omin luvin tuomariksi tähän erämaahan."
"Se laki on yhtä vanha kuin tämä maailmakin, juontaen juurensa itse Jumalasta. Jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus on käydä pedon kimppuun, kun se tulee hänen tielleen."
"Vertauksenne ei ole kovinkaan mairitteleva", vastasi rosvo hämmästymättä, "mutta minä en ole herkkä närkästymään enkä loukkaannu siitä ollenkaan. Aiotteko kerta kaikkiaan antaa minun puhua?"
"No puhukaa sitten, kunhan kerrankin pääsisitte loppuun."
"Juuri sitä haluankin. Kuulkaa siis, mitä sanon: Jokainen tässä maailmassa käsittää elämän omalla tavallaan, muutamat vapaamielisesti, toiset taas katsovat asioita ahtaammalta näkökannalta. Mitä minuun tulee, niin unelmani on vetäytyä muutaman vuoden päästä jonkun ihanan meksikolaisen maakuntamme perukkaan elääkseni vaatimattoman mukavasti. Näettehän, etten ole kunnianhimoinen. Muutamia kuukausia sitten sain useilla varsin tuottavilla liiketoimilla, jotka olin rohkeasti ja näppärästi preiriellä suorittanut, kootuksi jokseenkin pyöreän summan, jonka uskollisena tottumuksilleni päätin edullisesti sijoittaa voidakseni myöhemmin saavuttaa edes vaatimattoman mukavuuden, kuten olen teille maininnut. Matkustin Meksikoon tallettaakseni varani erääseen siinä kaupungissa toimivaan ranskalaiseen pankkiiriliikkeeseen, joka on sijoittanut ne edullisesti minun hyödykseni ja jota voin teille suositella tarpeen tullen käytettäväksi."
"Mitä tämä suunsoitto meihin kuuluu?" keskeytti Uskollinen Sydän loukkaantuneena. "Pidättekö meitä pilkkananne, kapteeni?"
"Ei vähintäkään, minä jatkan. Meksikossa johti sattuma minut kohtaamaan doña Luzin, ja tein hänelle verrattain suuren palveluksen."
"Tekö?" huudahti Uskollinen Sydän raivostuneena.
"Miksi en minä?" vastasi toinen. "Asia on muuten varsin yksinkertainen. Vapautin näet hänet neljän rosvon käsistä näiden paraillaan tunnontarkasti ryöstäessä häntä, näin hänet ja rakastuin silmittömästi."
"No no", ärjäisi metsästäjä punastuen harmista, "tämä menee jo liian pitkälle. Doña Luz on vielä nuori tyttö, josta on puhuttava vain suurimmalla kunnioituksella. En siedä, että häntä minun läsnäollessani häväistään."
"Olemme ehdottomasti samaa mieltä", vastasi toinen, "mutta kuitenkin on aivan totta, että rakastuin häneen, aloin hankkia hänestä tietoja, sain kuulla, kuka hän oli, että hän pian joutuisi matkalle, ja hänen lähtöpäiväänsä asti minulla oli hyvä onni pelissä. Silloin tein suunnitelmani, joka, kuten äsken aivan oikein huomautitte, on mennyt täydellisesti myttyyn, mutta josta en kuitenkaan luovu vieläkään."
"Me kyllä tuotapikaa toimitamme sen hyvään kuntoon."
"Ja siinä teette oikein, jos sen kykenette aikaansaamaan."
"Nyt olette kai jo lopettanut."
"En vielä, jos sallitte, mutta nyt on doña Luzin välttämättömästi oltava läsnä kuullakseen, mitä minulla vielä on sanottavana. Hänestä yksinomaan riippuu, onnistunko tehtävässäni, jonka vuoksi olen tullut luoksenne."
"En ymmärrä teitä."
"Tarpeetonta onkin, että te tällä hetkellä ymmärrätte minua, mutta olkaa varma siitä, Uskollinen Sydän, että saatte aivan heti kuulla arvoituksen ratkaisun."
Koko tämän pitkän keskustelun aikana ei preirierosvo ollut hetkeksikään menettänyt mielentyyneyttään, ivallista ilmettään, pilkallista äänensävyään ja vapaata käytöstapaansa, jotka saattoivat erämiehet ymmälle.
Hän muistutti pikemmin seuramiestä, joka oli tullut tervehdyskäynnille maalaisnaapuriensa luokse, kuin vankia, joka on vähällä joutua ammutuksi, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä vaarasta, jonka alaisena oli. Heti puhumasta lakattuaan ja erämiesten alkaessa neuvotella matalalla äänellä ryhtyi hän kiertämään savuketta, jonka sitten sytytti ja poltti kaikessa rauhassa.
"Doña Luzilla", lausui vihdoin Uskollinen Sydän huonosti salaten kärsimättömyytensä, "ei ole mitään tekemistä näissä neuvotteluissa. Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön."
"Erehdytte täydellisesti, hyvä herra", vastasi rosvo levollisesti puhaltaen savupilven, "hänen läsnäolonsa on välttämätön seuraavista syistä: ymmärrätte aivan hyvin, eikö niin, että olen liian viisas kettu antautuakseni noin vain ehdoin tahdoin käsiinne, ellei takanani olisi joku, jonka henki vastaa omasta hengestäni. Tuo joku on nuoren tytön eno. Ellen ole puoliyöhön mennessä palannut pesääni, jolla nimellä te asuntoani kunnioitatte, kunnon toverieni joukkoon, niin se korkea herra ammutaan kymmenen minuuttia yli kaksitoista."
Erämiehet vapisivat raivosta.
"Tiedän sangen hyvin", jatkoi rosvo, "että te henkilökohtaisesti ette paljonkaan piittaa tuon kunnon kenraalin hengestä ja että jalomielisesti uhraisitte sen minun henkeäni vastaan, mutta kaikeksi onneksi minulle ei doña Luz, siitä olen varma, ole samaa mieltä kuin te, vaan panee suuren arvon enonsa henkeen. Olkaa siis niin ystävällinen ja pyytäkää häntä saapumaan tänne, jotta hän saisi kuulla ehdotuksen, joka minulla on hänelle esitettävänä. Aika kuluu, matka täältä leiriin on pitkä. Jos saapuisin liian myöhään, olisitte te yksinänne vastuunalaiset onnettomuuksista, jotka tämä epätahallinen viivytykseni voisi aiheuttaa."
"Tässä olen, hyvä herra", sanoi doña Luz astuen esille.
Hän oli joukon keskelle kätkeytyneenä kuullut kaikki, mitä oli puhuttu.
Rosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Olen onnellinen, hyvä neiti", lausui hän, "kunniasta, jonka suvaitsette minulle suoda."
"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on minulle sanottavana?"
"Arvostelette minua väärin, neiti", vastasi rosvo, "mutta toivon myöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis tunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston."
"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä hyvän muiston", vastasi nuori tyttö innostuen, "mutta senjälkeen, mitä on tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin pahantekijän."
"Puheenne on julmaa."
"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä täydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota kartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi sitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle aikomuksenne."
"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti. Lukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa virinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa…"
"Hyvä herra, te loukkaatte minua!" keskeytti nuori tyttö hänet ojentautuen ylevästi. "Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön välillä?"
Kun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen kasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten itsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi tyynellä ja kunnioittavalla äänellä:
"Olkoon niin, neiti. Musertakaa minut, olen sen ansainnut."
"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette katsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai parhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut sellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille."
Hän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka puolestaan lähestyi häntä.
"Vielä silmänräpäys, neiti", huudahti rosvo rajusti. "Koska halveksitte pyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!"
"Käskynnekö!" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. "Oletteko unohtanut, missä olette, heittiö?"
"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni", jatkoi rosvo sointuvalla äänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja suunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen, "tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei hiuskarvaanikaan saa kajota."
"Tuo on jo liikaa!" huudahti Uskollinen Sydän.
"Seis, Uskollinen Sydän", sanoi doña Luz asettuen hänen eteensä, "mies ei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio roistona, kun on heittänyt pois naamionsa!"
"Niin, olen heittänyt pois naamioni!" karjaisi rosvo raivostuneena, "kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän kuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen", lisäsi hän kaameasti hymyillen. "Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin suostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen uhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen päänsä."
"Hirviö!…" huudahti nuori tyttö epätoivoisena.
"Päättäkää siis!" lausui rosvo kohauttaen olkapäitään ja nauraen paholaisen naurua. "Kukin rakastaa omalla tavallaan, ja minä olen vannonut, että te tulette vaimokseni."
Mutta nuori tyttö ei voinut häntä enää kuunnella. Tuskan vallassa hän oli tajuttomana vaipunut metsästäjän äidin ja Eusebion käsivarsille heidän kiirehdittyään häntä tukemaan.
"Riittää jo!" lausui Uskollinen Sydän hirvittävällä äänensävyllä, laskien kätensä rosvon olkapäälle, "kiittäkää Jumalaa, joka sallii teidän ehein nahoin poistua luotamme!"
"Kolmen päivän kuluttua, tähän samaan aikaan, saatte jälleen nähdä minut luonanne, hyvät isäntäni", sanoi rosvo halveksien.
"Siihen mennessä voi onni jo muuttua", lausui Ilomieli.
Rosvo vain nauraa hohotti vastaukseksi. Sitten hän olkapäitään kohautellen poistui luolasta yhtä varmoin ja levollisin askelin kuin ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut, viitsimättä edes katsahtaa taakseen, niin varma hän oli ällistyksestä, jonka oli aiheuttanut.
Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ilomieli, Musta Hirvi ja Kotkanpää lähtivät toisen uloskäytävän kautta luolasta ryhtyäkseen seuraamaan hänen jälkiään.
Uskollinen Sydän vaipui hetkeksi mietteisiin. Sitten hän kasvot kalpeina ja otsa rypyssä meni katsomaan, miten doña Luz jaksoi.