X
Rakkaus
Doña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet omituiseen asemaan.
Ollen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat toisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.
Molemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan erisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen lapsellinen sydän.
Nuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi ylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen palveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme puhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.
Hän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja ajattelematta seuraavaa.
Matka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen elämänsä.
Ne suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä, suuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli hänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät koskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli, niin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt, että Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi viettämään elämäänsä luostarissa.
Uskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli hurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja valmis niitä säilyttämään.
Jouduttuaan tuntemaan erämiehen valioluonteen ja itse miehen, jolla tosin oli metsäläisen puku, mutta miehekkäät kasvot ja jalot piirteet ja joka käyttäytyi kuin ylimys, hän oli väkisinkin kiihtynyt, sillä tietämättään, sen myötätunnon voimasta, joka vallitsee suuren ihmiskuntaperheen eri jäsenten välillä, hänen sydämensä oli tavannut sen sydämen, jota etsi.
Ollen itse heikko ja hento hän kaipasi tätä tarmokasta miestä, jolla oli lumoava katse, leijonan rohkeus, rautainen tahto, ja joka tukisi ja turvaisi häntä kaikella mahtavalla suojelukyvyllään.
Hän olikin heti ensi hetkestä asti antautunut kuvaamattoman onnen täyttämänä sen tunteen valtaan, joka johti häntä Uskollisen Sydämen luo, ja rakkaus oli asettunut hänen sydämensä herraksi, ennenkuin hän sitä edes huomasi tai yritti vastustaa.
Viime tapahtumat olivat tavattoman voimakkaasti elvyttäneet tätä tunnetta, joka uinui hänen sydämensä pohjalla. Oleskellessaan nyt lähellä häntä, kuullessaan joka hetki hänen äitinsä ja hänen toveriensa häntä puheissaan ylistävän, tyttö oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus erämieheen kuului oleellisesti hänen elämäänsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän näin kauan oli saattanut elää rakastamatta tätä miestä, jonka oli tuntevinaan jo syntymästään asti.
Tyttö eli nyt vain häntä varten ja hänen kauttaan, onnellisena katseesta tai hymystä, jonka häneltä sai, iloisena hänet nähdessään, surullisena hänen ollessaan kauan poissa.
Hän oli, niin sanoaksemme, kasvanut preirieillä Jumalan kasvojen edessä, jota oli oppinut palvomaan nähdessään alituisesti edessään Luojan suurenmoiset teot, ja nämä luonnon ylevät nähtävyydet, samoin kuin lakkaamattomat taistelut, jotka hänellä oli kestettävinään, otellessaan joko intiaaneja tai metsän petoja vastaan, olivat suunnattomassa määrässä vaikuttaneet sekä hänen siveelliseen käsitykseensä että ruumiinrakenteeseensa. Samalla kun hän lihaksiensa voimalla ja taitavuudellaan aseiden käytössä mursi kaikki esteet, joita hänen tielleen haluttiin asettaa, oli hän ajatuksiensa avaruuden ja tunteittensa hienouden nojalla kyllin kypsä tajuamaan kaikkia asioita. Ei mikään, mikä oli hyvää ja ylevää, ollut hänelle tuntematonta. Kuten aina käy valioihmisten, jotka joutuen jo aikaisin oman onnensa nojaan jäävät vaille muita huoltajia ja syöksyvät elämän vaarallisiin vaiheisiin, oli hänen sielunsa kehittynyt jättiläismäisesti pysyen kuitenkin harvinaisen yksinkertaisena eräisiin tunteisiin nähden, joiden hänen elintapansa takia täytyikin jäädä hänelle tuntemattomiksi, ellei sattuisi jotakin odottamatonta tapausta.
Jokapäiväiset tarpeet, joista hänen liikkuva ja epävarma elintapansa pakoitti yhä huolehtimaan, olivat tukahduttaneet hänestä intohimojen idunkin. Hänen yksinäinen elämänsä oli hänen huomaamattaan totuttanut hänet mietiskelijäksi.
Tuntematta muita naisia kuin äitinsä, sillä intiaaninaiset olivat omituisten tapojensa johdosta herättäneet hänessä vain inhoa, hän oli elänyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikään asti ajattelematta rakkautta, tietämättä mitä se on ja edes kuulematta kertaakaan lausuttavan tätä sanaa, jonka seitsemään kirjaimeen sisältyy niin paljon asioita ja joka tässä maailmassa on aiheena niin moneen ylevään tekoon ja niin moneen kauhistavaan rikokseen.
Kun oli pitkä päiväkausi oltu ajojahdissa ja kuljettu metsien ja laaksojen lävitse tai kun oli kulutettu viisi- kuusitoista tuntia majavien pyydystämiseen ja Uskollinen Sydän ja Ilomieli olivat jälleen illaksi tulleet yhteisen leiritulen ääreen preirielle, ei keskustelu voinut liikkua muussa kuin päivän tapauksissa, toinen erämies kun oli rakkausasioissa yhtä tietämätön kuin hänkin.
Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät tuomatta muutosta Uskollisen Sydämen elämään, lukuunottamatta epämääräistä levottomuutta, joka häntä salaa vaivasi ja jonka syytä hän ei voinut itselleen selvittää.
Mutta luonnossa vallitsevat vanhenemattomat lait, joihin jokaisen ihmisen on alistuttava, olkoon hän missä asemassa hyvänsä.
Kun siis sattuma johti hänet doña Luzin tuttavuuteen, kiintyi hänen sydämensä nuoreen tyttöön samalla vaistomaisen ja vastustamattoman mieltymyksen tunteella, joka liikkui tytönkin sielussa.
Hämmästyneenä äkillisestä mielenkiinnosta, jota hän tunsi tätä vierasta naista kohtaan, vaikkei kaiken todennäköisyyden mukaan enää toistamiseen häntä kohtaisikaan, metsästäjä alkoi olla tytölle melkein suutuksissaan tämän tunteen johdosta ja osoitti käyttäytymisessään häntä kohtaan äreyttä, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.
Kuten kaikki jalot sielut, jotka ovat aina havainneet kaiken taipuvan edessään vastustamatta, hän tunsi närkästystä siitä, että muuan nuori tyttö häntä hallitsi ja että hän oli joutunut alttiiksi vaikutukselle, josta ei enää kyennyt vapautumaan.
Mutta kun hän preiriepalon jälkeen lähti meksikolaisten leiristä, vei hän kiireestäänkin huolimatta muassaan muiston tuosta vieraasta naisesta.
Tämä muisto vahvistui tytön poissaolosta.
Alati hän luuli kuulevansa korvissaan nuoren tytön suloisen ja sointuvan äänen, niin paljon kuin ponnistikin sen unohtaakseen. Hänen ollessaan valveilla tai uneen vaipuneena tyttö oli aina läsnä hymyillen hänelle ja kiinnittäen häneen lumoavan katseen.
Taistelu oli ankara. Vallitsevasta tunteestaan huolimatta Uskollinen Sydän tiesi, mikä ylipääsemätön juopa eroitti hänet doña Luzista, kuinka mieletön ja mahdoton oli ajatus heidän yhdistymisestään. Kaikki väitteet, joita tällaisessa tapauksessa sopii tuoda esille, hän käytti itseään vastaan todistaakseen olevansa mieletön.
Hänen oli onnistunut uskotella itselleen, että suuri juopa eroitti hänet tytöstä, jota hän rakasti, ja hän oli hävinnyt ankarassa taistelussa, jota hän oli käynyt. Mutta sen toivon tukemana, joka ei koskaan hylkää tarmon miehiä, hän ei suinkaan suoraan tunnustanut tappiotansa ja antautunut kokonaan tuon tunteen valtaan, joka tästä lähtien oli hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnensa ehto, vaan jatkoi salaisesti taisteluaan sitä vastaan, antaen tuontuostakin itselleen anteeksi tuhannet pikku rikkomukset, jotka hänen rakkautensa alinomaa pani hänet tekemään.
Hän vältti niin itsepäisesti, että se nuoresta tytöstä olisi voinut tuntua loukkaavalta, tapaamasta tätä. Kun sattuma pakoitti heidät oleskelemaan yhdessä, kävi hän vaiteliaaksi ja jöröksi ja tuskin vastasi kysymyksiin, joita tyttö hänelle teki, ja keksien tekosyitä niin kömpelösti kuin on tapana tottumattomilla rakastajilla, hän käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta poistuakseen.
Nuori tyttö seurasi häntä katseillaan alakuloisena ja huokasi hiljaa. Väliin kostea helmi vierähti hänen ruusuisille poskilleen, kun hän näki toisen lähtevän, sillä hän piti sitä välinpitämättömyytenä, vaikka se johtuikin rakkaudesta.
Mutta niiden muutaman päivän aikana, jotka olivat kuluneet leirin valtaamisesta, olivat nämä nuoret, itse sitä lainkaan huomaamatta, lähestyneet toisiaan huomattavasti, varsinkin kun Uskollisen Sydämen äiti oli sillä kaukonäköisyydellä, jonka saavat kaikki todelliset äidit, arvannut poikansa intohimon ja hänen taistelunsa ja ryhtynyt tämän rakkauden salaiseksi uskotuksi, edistäen sitä heidän tietämättään ja suojellen sitä kaikin voimin, vaikka kumpikin rakastavaisista oli vakuutettu siitä, että hänen salaisuutensa oli kätkettynä sielun sisimpään.
Sillä kannalla olivat asiat kaksi päivää senjälkeen, kun kapteeni oli esittänyt ehdotuksensa doña Luzille.
Uskollinen Sydän näytti alakuloisemmalta ja huolestuneemmalta kuin tavallisesti. Hän asteli pitkin askelin luolassa osoittaen kiivaan kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärilleen.
Vihdoin hän nojautui luolan seinään, painoi päänsä rintaa vasten ja jäi siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
Hän oli tässä asennossa ollut jo jokseenkin kauan, kun lempeä ääni kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:
"Mikä sinua oikein vaivaa, poikani? Mistä johtuu tuo surumielisyytesi, joka kuvastuu kasvoillasi? Oletko saanut huonoja tietoja?"
Uskollinen Sydän kohotti päätään kuin mies, joka kavahtaa unestaan.
Hänen äitinsä ja doña Luz seisoivat hänen edessään, pitäen toisiaan kädestä ja nojaten toisiinsa.
Hän loi heihin surumielisen katseen ja vastasi pidätetysti huokaisten:
"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa pelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin."
Molemmat naiset vavahtivat.
"Huomenna!" kuiskasi doña Luz. "Aivan oikein, huomennahan sen miehen pitäisi saapua."
"Mitä aiot tehdä, poikani?"
"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä", vastasi mies kuumeisen kärsimättömästi. "Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka meidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki etsintämme on ollut turhaa."
"Uskollinen Sydän", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, "jätättekö siis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?"
"Oi!" tuskaili nuori mies, "tuo moite tappaa minut!"
"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän", muistutti tyttö innostuneesti, "mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen aiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty."
"Voi, miksen voi mitään tehdä!" huudahti mies kiihtyneenä. "Minun on katsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette, enkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin huolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti kärsin voimattomuuteni vuoksi."
"Toivo, poikani!" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei hylkää sinua!"
"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me, ystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta kaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys saapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen näkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!"
Doña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen suupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän sanoi sointuvalla äänellä:
"Uskollinen Sydän, rakastatteko minua?"
Nuori mies vavahti. Väristys kävi hänen jäsentensä lävitse.
"Mistä johtuu tuo kysymyksenne?" sanoi hän väräjävällä äänellä.
"Vastatkaa minulle epäröimättä", sanoi tyttö, "kuten minäkin teiltä kysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin."
"Puhukaa, neiti! Tiedättehän, etten voi mitään teiltä kieltää!"
"Vastatkaa", kysyi tyttö uudelleen, "rakastatteko minua?"
"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos rakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän vuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni hinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän täyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin silloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä mitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!"
"Hyvä, ystäväni", sanoi tyttö, "luotan sanaanne ja huomenna vetoan siihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka minun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut minua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin! Oi, vannokaa pelastavanne hänet!" lisäsi hän luoden Uskolliseen Sydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.
Uskollinen Sydän aikoi juuri vastata, kun Ilomieli ja Musta Hirvi saapuivat luolaan.
"Vihdoinkin!" huudahti hän syöksyen heidän luokseen.
Nuo kolme miestä keskustelivat muutaman hetken matalalla äänellä.
Sitten metsästäjä palasi kiireesti molempien naisten luo.
Hänen kasvonsa säteilivät.
"Olette oikeassa, äiti!" huudahti hän väräjävällä äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen. Nyt minä sanon teille: toivokaa, doña Luz, pian tuon tänne enonne!"
"Oi!" huudahti tyttö iloisena, "olisiko se mahdollista!"
"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi kanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!"
Puhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja häntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.
"Mitä hän oikein tarkoitti?" kuiskasi doña Luz tuskaisena.
"Tulkaa, tyttäreni", vastasi vanha nainen alakuloisena. "Rukoilkaamme hänen puolestaan!"
Hän vei tytön lempeästi mukanaan siihen luolanosaan, jossa he asuivat.
Luolaan jäi vain kymmenkunta miestä suojelemaan molempia naisia.