XI
Vangit
Kun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin, olivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka suunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.
Kapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen neekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla varustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti vaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.
Kun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä turvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he hengähtääkseen.
Synkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella he näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita heitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei kuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.
"Hyvä onni", sanoi kapteeni; "kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen, toistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit tänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä."
Hänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot palasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla heille väliaikaisena turvapaikkana.
"Hitto vie!" huudahti kapteeni, "sinne meidän onkin lähdettävä."
Näyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen kintereillään.
He saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa syltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.
Kun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä täydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt kumartua päästäkseen sisään.
"Kas niin", riemastui kapteeni, "täällähän me olemme kuin kotonamme.
Nyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita."
Vetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli huomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki mahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana pulmallisimmissakin tilanteissa.
Heti kun rosvot saattoivat nähdä ympärilleen, huudahtivat he riemusta.
Se, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri luonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.
"Tämäpä jotakin", huudahti kapteeni naurahtaen, "tarkastakaammehan hiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti vankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme."
Sytytettyään vielä toisen soihdun hän alkoi tutkia luolaa.
Se ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla kohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne muodostivat jonkunlaisia saleja.
Näkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa ilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä hengittää ilman rinnanahdistusta.
Mitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi kävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin toista sisäänkäytävää.
Hän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä tuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin lepattamaan.
"Hm!" mutisi hän, "täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä, sammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme ulkopuolella."
Hän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi hetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.
Kapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka suunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt myttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut mahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.
Kun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä herättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja sisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.
Onni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle juuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi, turvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.
Tuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä tottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko hän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa melkein mahdottomaksi valloittaa.
Hän ei pettynyt toiveissaan.
Heti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana edessään heikkoa valoa.
Hän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin kuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut löytävänsä.
Onni asettui ilmeisesti uudelleen hänen suosijakseen.
Luolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui käytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai rakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä jättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.
Kapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen vuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja viipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.
Hän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä meksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti sen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli. Hän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat, sytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena nykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullut.
Hänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat vaipuneet sikeään uneen.
Kapteeni herätti heidät.
"Ylös!" huusi hän heille, "ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on muuta tehtävää."
Rosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.
Kapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he olivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan vangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat kävellä.
He pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni retkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka jätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme rosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.
"Näette", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, "että ei ole sellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska sattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule meitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka määräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne meikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee, Antonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä. On hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne."
Mitään vastaamatta molemmat rosvot hyppäsivät virtaan ja katosivat.
Kääntyen nyt sen puoleen, joka oli jäänyt luolaan, kapteeni lausui:
"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja kokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!"
Tuntia myöhemmin räiskyi luolassa kirkkaasti loistava nuotio, ja kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina sikeään uneen.
Auringon noustessa saapui muu osa joukkoa.
Heitä oli jälleen kolmekymmentä.
Tuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän runsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen. Heidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja panna toimeen kauhean koston.
Nautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti mezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin vankien kanssa.
Hän meni saliin, jota käytettiin vankilana.
Senjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut vaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta kohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.
Täydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat ärtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut valitustakaan.
Kalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi. Hän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle, menneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna sitä täytäntöön.
Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.
Ainoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se varmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.
Mutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja tai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka oli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää kieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?
Tämä ajatus teki hänen tuskansa kahta vertaa kauheammaksi.
Kapteeni hätkähti huomatessaan, missä tilassa kenraali oli.
"Noh, kenraali", sanoi hän, "rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein vaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän! Garai! Ei pidä langeta epätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle huomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin lasken teidät heti vapaaksi siteistänne."
"En voi teille antaa kunniasanaani", vastasi kenraali kiihtyneenä, "sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani karata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa."
"Bravo! Hyvin vastattu", lausui rosvo naurahtaen, "jos olisin teidän asemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä hetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan. Siitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi samoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta vain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette."
Yhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli sidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.
Heti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja naureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista hammasriviä tuli näkyviin.
"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani", lausui rosvo hänelle, "pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi."
"En lähde minnekään ilman isäntääni", vastasi Jupiter pyöritellen kauhistuneen näköisiä suuria silmiään.
"Sepä se!" jatkoi rosvo nauraen, "asia on siis sovittu. Niität kunniaa tuolla uskollisuudellasi, murjaani."
Mentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä vedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen ruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.
Puolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen etevimmät jäsenet.
"Caballerot", puhui hän heille, "emme voi kieltää, että olemme hävinneet ensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet, eivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta masentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion ryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua suuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa tarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello kahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän neljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit. Olettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!"
"Olkaa huoletta, kapteeni", vastasi Frank toveriensa puolesta, "voitte lähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön."
"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan liian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään."
"Täsmälleen neljännestä yli."
"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä poissaollessani."
Näin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen Uskollista
Sydäntä tapaamaan.
Olemme nähneet, mille asialle rosvo oli lähtenyt erämiehen luo.