XII
Sotajuoni
Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti lähtenyt paluumatkalle.
Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut, ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen yhden askeleen.
Nämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen kulkuaan.
Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.
Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.
Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta herättävä kahina lähti.
Muuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja maasta.
Rosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.
Hän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut mielityöhönsä.
Tohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut mitään.
Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.
"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"
"Kuinka?" kysyi oppinut. "Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?"
"Se on totta", vastasi oppinut viattomasti, "mutta kuu on ihana!…"
"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen. "Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan, että olette kuitenkin taitava lääkäri."
"Olen suorittanut tutkintoni", vastasi tohtori harmistuneena.
"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen."
Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän. "Oletteko sairas?"
"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."
"Mutta…" aikoi tohtori inttää.
"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka tiede on oikeutettu osakseen saamaan."
Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata, vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili, mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän olisi sen huomannut.
Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat kulkivat virran poikki.
Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.
Tämä mies oli Kotkanpää.
Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" — hyvä — mikä comanchikielessä on suurimman ilon merkki.
Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön virittämään ansaan.
Oliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme piankin tietää.
Seuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä toimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.
Kapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut mainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä seuraamatta.
Varmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut pidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa päällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle, johon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain kymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.
Vaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli mielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei hän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana luonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä toimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun kepposen.
Huomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi perinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.
Kun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille merkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään heidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen oli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.
Ennen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen oppineen rintaa vastaan ja sanoi:
"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin suunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni: huomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat epäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa siis, miten haluatte."
Ja pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori kuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas hymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei sitä huomannut.
Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.
Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.
Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan ohimenevä toivon hymy.
"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin synkemmäksi teidät nähdessäni?"
"Olemmeko kolmen?" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.
"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo päästä siitä varmuuteen."
Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.
Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.
Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat häneen varsin vähän.
"Missä on sisarentyttäreni?" tiedusteli kenraali levottomana.
"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on
Uskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."
Kenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen rohkeutensa.
"Oh!" sanoi hän, "väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain sisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea."
"Ei, ei!" lausui tohtori vilkkaasti, "teidän on päinvastoin hinnalla millä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna."
"Miksi?"
"Vastatkaa ensin."
"En tahtoisi mitään sen mieluummin."
"Haavanne näyttävät verrattain vaarattomilta, ne ovat paranemaan päin."
"Todellakin."
"Luuletteko kykenevänne kävelemään?"
"Ky-yllä!"
"Tarkoitan, kykenettekö marssimaan pitkän matkan?"
"Luulen jaksavani, jos se on ehdottoman välttämätöntä."
"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa kävellä?" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.
Kenraali puristi hänen kättään.
"Totta puhut! Itse asiassa", lausui tohtori, "se käy helposti, kunhan te vain pääsette pakenemaan."
"Kaikki olisi kyllä hyvin, mutta miten se käy päinsä?"
"Ah! Siinäpä se!" puheli tohtori hieroen otsaansa, "mitenkä, sitä en tiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä, totta vie."
Kuului askeleita. Kapteeni saapui.
"Kas niin", lausahti hän, "miten sairaat voivat?"
"No, ei aivan hyvin", vastasi tohtori.
"Vähät siitä!" sanoi rosvo, "kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee pian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa nyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella ystävienne kanssa."
Lääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia olemaan varovainen.
Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat kärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut heihin. He toivoivat.
Iltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui reippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu kädessään.
"No mitä tiedätte, tohtori?" kysyi kenraali häneltä. "Näytätte minusta niin iloiselta."
"Olen todellakin iloinen, kenraali", vastasi toinen hymyillen, "koska olen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme karkaamaan!"
"No mikä se keino on?"
"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön", vastasi tohtori kuivasti naurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.
"Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä aavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina."
"Onko se mahdollista? Mutta he saattavat herätä!"
"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole epäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua."
"Miten se on mahdollista?"
"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet uneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille erästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin lyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet."
"Oh! Sepä suurenmoista!" huudahti kenraali.
"Eikö olekin?" lausui tohtori vaatimattomasti. "Hiisi vie! Halusin vain korjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään sotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt omia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää muihinkin tarkoituksiin."
"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te olette ihmeellinen mies."
"No, no! Älkäämme tuhlatko aikaa."
"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette hänelle tehnyt?"
"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään puolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen tietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta tapaisimme."
"Kaikki on niin ollen kuin pitääkin. Siis matkaan!"
Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista, johon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen neekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.
Vangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan.
Rosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.
Pakolaiset kulkivat heidän ohitseen.
Kun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri piti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa vaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä, jotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.
Pakotie oli heiltä katkaistu.
Miten he olisivat voineet tehdä vastarintaa näin suurelle joukolle?
"Mikä kova onni!" kuiskasi kenraali epätoivoisena.
"Oh!" lausui tohtori surkeasti. "Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut minulta niin suuren vaivan!"
Pakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi. He katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen näytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.