III
Tuomio.
Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.
Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.
Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana puoliksi ahmitun hevosen raadosta.
Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.
Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.
Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen, johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.
Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän kuin muut.
Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä ainiaaksi riistettäisiin.
"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät pihalla.
Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse oli synkkä kuin yö.
"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."
Mayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.
"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen.
"Te pelastitte kotini kunnian."
"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään aikomusta olla teille mieliksi."
Haciendero liikahti.
"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari. Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä? Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."
"Se on totta", myönsi don Ramón kumartaen.
"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat, hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni. Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta kiittämättömyyttä."
"Vielä kerran kiitän teitä."
"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet silloin voisin pelastaa."
"Olkaa huoleti, don Inigo, poikani ei joudu käsiinne."
Haciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari kääntyi hätkähtäen.
"Varokaa, mitä teette!" lausui hän.
"Olkaa huoleti", vastasi don Ramón, "tahdon vain pitää huolta siitä, ettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni."
Samassa tuotiin hevonen. Rikosasiain tutkintotuomari heittäytyi satulaan.
"Kas niin, hyvästi don Ramón", sanoi hän suopeasti, "olkaa varovainen. Se nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas eikä mitään muuta."
"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei kaivannut mitään vastausta.
Tuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin lähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä viimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.
Tämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa, minkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.
"Eusebio", sanoi hän mayoralille, "soittakaa kelloa, niin että saadaan koolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat."
Katsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan toimeen saamansa käskyn.
— Mitä tämä kaikki tarkoittaa? — kysyi hän itseltään.
Kellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä tämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.
Pian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin ruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän keskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat, että jotakin kauheata oli tulossa.
Muutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen lastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli laitettu huoneen toiseen päähän.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat, että hän oli itkenyt.
Sitten tuli don Ramón.
Hänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia. Raskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli leveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä, kiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.
Hänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien silmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.
Läsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut tuomarinpukuunsa.
Jollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.
Mutta kenelle?
Kun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän merkin.
Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin seurassa.
Nuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän kunnioittavasti tervehti.
Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin voimin koettaa vähentää ja hävittää.
Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.
Maatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon. He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota isä ja poika kohta esittäisivät.
Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:
"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani, nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"
Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti malttavan mieltään.
Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.
Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden ja äkkipikaisuuden seurauksena.
Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin huolenpitoa.
Hän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:
"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä…" Voihkien hän vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"
Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä, ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:
"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!
Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"
"Mitä aiot tehdä?" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.
"Se ei kuulu sinuun!" vastasi don Ramón tylysti; "aion yksin pitää huolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen, minkä poikasi tekee."
"Ah!" voihki äiti, "tahdotko siis olla hänen pyövelinsä!"
"Olen hänen tuomarinsa", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti.
"Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta."
"Jumalani! Jumalani!" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse, jonka sulki syliinsä, "eikö kukaan tule avukseni?"
Kaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut pidättää kyyneltä.
"Ah!" huudahti äiti ilosta mielettömänä, "hän on pelastettu! Jumala on hellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!"
"Erehdyt", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; "poikasi ei enää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!"
Samalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen peloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen vapisemaan:
"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa olet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja kuolemaan metsän petojen keskuudessa."
Kun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari askelta horjuen ja kaatui selälleen.
Hän oli pyörtynyt.
Tähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää sielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen kohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi äitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:
"Äiti! äiti!"
"Tule!" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi horjuen kuin juopunut.
"Katsokaa, isä, katsokaahan!" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen, "äiti kuolee!"
"Sinä juuri olet hänet surmannut", vastasi haciendero kylmästi.
Rafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä oudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:
"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut vailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon, olen yhtä armoton teille!"
Don Ramón loi häneen halveksivan katseen.
"Menkäämme!" virkkoi hän.
"Menkäämme!" kertasi nuorukainen lujasti.
Doña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa lähtevän.
"Rafael! Rafael!" huusi hän toivottomana.
Nuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi äitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän palasi isänsä luokse lausuen:
"Nyt voin kuolla, kun olen sanonut hyvästi äidille!"
He lähtivät ulos.
Kohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta vaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.
Poikansa hellyydenosoituksista oli äitiparka uudelleen menettänyt tajuntansa.