IV
Äiti
Kaksi hevosta, joita Eusebio piteli suitsista, odotti haciendan portilla.
"Seuraanko teidän armoanne?" kysyi taloudenhoitaja.
"Et!" vastasi haciendero kuivasti.
Hän nousi satulaan ja asetti poikansa poikkipuolin eteensä.
"Vie takaisin toinen hevonen, en tarvitse sitä", käski hän.
Iskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti täyttä vauhtia liikkeelle.
Eusebio palasi taloon surullisena pudistellen päätään.
Heti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi don Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät lausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.
Matka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki mielen kolkoksi.
Tämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää pitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka hermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli niin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt pelontunteen rohkeimmassakin miehessä.
Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään. Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.
Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä. Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi kirkuen, ja synkissä salaperäisissä chaparaleissa asustelevat petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot konserttinsa.
Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.
Don Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.
Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai valituksilla.
Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.
Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi tyytyväisyyden hymy.
Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.
Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan, otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät, meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.
Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja kylmäverisenä.
Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää, ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."
"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."
Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:
"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan. Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän macheten, puukon, kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa, se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."
Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti ratsastamaan pois.
Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään, niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo vääristi hänen piirteitään.
"Äiti!… äiti!…" huusi hän.
Hän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.
Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.
Aurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.
Kaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.
Toinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.
Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua, joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.
Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin kysyi hätäisenä:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus menetellä niinkuin oli tehnyt.
Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa. Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.
Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän kysyi uudelleen:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.
"Voi! Olet surmannut hänet!" huudahti hänen vaimonsa epätoivoisena.
"En!" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään huomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.
"Mitä olet hänelle tehnyt?" jatkoi äiti itsepäisesti.
"Myöhemmin, tyynnyttyäsi, saat tietää kaikki", vastasi haciendero.
"Tyyni olen nytkin", väitti vaimo, "miksi teeskentelet sääliä, jota et tunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!"
Don Ramón laskeutui ratsunsa selästä.
"Jesusita", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen hellästi, "vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää. En ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut."
Äitiparka vaipui hetkiseksi aatoksiin.
"Uskon sinun puhuneen totta", vastasi hän sitten, "mutta minne hän on joutunut?"
"No niin", virkkoi haciendero epäröiden, "koska kerran tahdot tietää kaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta samalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja toimeentulostaan."
Doña Jesusita vavahti. Hermostunut puistatus kävi hänen ruumiinsa lävitse.
"Olet ollut lempeä", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; "olet ollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don Ramón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana luovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita yksinomaan asustelee näissä erämaissa."
"Hän oli rikollinen!" intti haciendero matalalla, mutta lujalla äänellä.
"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut kohdussaan ja imettänyt", vastusti vaimo pontevasti. "Hyvä on, don Ramón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!"
"Mitä aiot tehdä?" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki loistavan vaimonsa kasvoista.
"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää velvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala ratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä poikasi verestä!"
Don Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana ja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.
Hetken doña Jesusita seurasi häntä katseillaan.
"Voi!" huudahti hän. "Jumala, auta minua saapumaan ajoissa!"
Sitten hän lähti Eusebion seuraamana.
Kaksi ratsua odotti heitä läheisen metsikön suojassa. He nousivat satulaan.
"Minne lähdemme, señora?" kysyi taloudenhoitaja.
"Etsimään poikaani!" vastasi nainen vihlovalla äänellä.
Toivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen poskiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.
Nyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa nimitetään rastreroiksi ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän antoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät seuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät matkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa kasvoilla.
Koirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat, ilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.
Kun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa jättänyt, oli se tyhjä!… Poika oli kadonnut!
Jäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli oli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän paikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Eusebio tuskaisena.
"Jatkettava matkaa eteenpäin", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas hurjasti laukkaamaan.
Eusebio seurasi hänen kintereillään.
Saman päivän iltana vallitsi Hacienda del Milagrossa tyrmistynyt mieliala.
Doña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón määräsi koko väen nousemaan ratsaille.
Tulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon etsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.
Koko yö kului tuloksettomiin etsiskelyihin.
Päivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä erämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.
Hevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun näyttämönä.
Epätoivoisena don Ramón antoi määräyksen palata takaisin haciendaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän kotiin saavuttuaan, "nytkö jo rangaistustani aletaan panna täytäntöön?"
Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä verhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista etsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion kohtalosta ei saatu tietää mitään.