VII
Yllätys
Yhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka on silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.
Tuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu entisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin suurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen ihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen uhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän kylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.
He eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati sitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton kansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt kokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat päästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta alkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka he lopuksi "hukuttavat Tyyneenmereen", kuten erään vanhan intiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.
Yhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta joita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää, vielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä epäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä kun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta, pitäen niitä vain juhtina.
Nämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden henkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja punaihoinen rotu.
On toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen ihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneet rauhan- ja ystävyyssopimuksen berberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille verrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin halusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien hallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin, ettei Yhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon.
Niille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että asianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain yhden Jumalan: Dollari-Jumalan, joka aina ja kaikkialla on ollut rosvojen yksinomaisena palveltavana.
Vedettäköön tästä johtopäätöksiä!
Squatterit, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta olevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin pohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta länteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa intiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.
Squatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä, torvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.
Sotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun linnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat, että liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.
Pari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne asettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko valko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu uusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi Utica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun tässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna julistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.
Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin yksinkertainen, kuten voi huomata.
Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.
Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.
Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen uskovaisia.
Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.
Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien uurtaessa syviä jälkiä tiehen.
Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi kylässä.
Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.
Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän asujamisto kerääntyi torille.
Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.
Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.
"Näette", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, "että meidän ei lainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte rauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty mitään merkkejä intiaaneista."
"Hm!" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä.
"Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta."
"Mahdollista kyllä, Valkosilmä", vastasi komendantti, "mutta ole vakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut rauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon."
"Intiaanit kostavat aina, herra kapteeni", lausui erämies painokkaasti.
"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän.
Näet unia valveillakin."
"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen viettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin te olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla."
"Se kyllä riittää", sanoi kapteeni tuimasti.
"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi comanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin ihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja."
"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua", muistutti kapteeni ivallisesti.
"Punaihoinen rotu on rehellinen", vastasi erämies kiivaasti. "Se ei tee murhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse teitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa rauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka koetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä."
"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.
Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."
Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti matkaansa mutisten poistuessaan:
"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."
Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta. Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.
Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän, jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään uneen.
Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa uutisviljelijöille.
Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa kärsimänsä loukkauksen.
Useita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.
Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta mitään kärsimättömyyden oireita.
Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten seutua hopeanhohtoisin sätein.
Silloin kuului kahteen otteeseen koiran kaukaista ulvontaa.
Astuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi ryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.
Saavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään ympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi kylän hevosta heti vastasi hänelle.
Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut korva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi kuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi pystyyn ja kuunteli.
Pari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oli
Valkosilmä, vanha erämies.
Ilkeä hymy levisi hänen ohuille huulilleen.
"Mitä valkoihoiset tekevät?" kysyi päällikkö.
"He nukkuvat" vastasi mestitsi.
"Luovuttaako veli heidät minun käsiini?"
"Kaikki, kaikki."
"Päällikkö pitää aina sanansa. Entä kalpea nainen ja harmaahapsi?"
"He ovat täällä."
"Joutuvatko hekin minulle?"
"Kaikki kylän asukkaat joutuvat veljen käsiin."
"Oh! Metsästäjä ei ole saapunut?"
"Ei vielä."
"Hän saapuu liian myöhään."
"Varsin luultavaa."
"Mitä valkoinen veljeni nyt haluaa?"
"Sitä, mitä olen pyytänyt päälliköltä", vastasi erämies.
"Vuodat, pyssyt ja ruuti ovat tuolla taempana nuorten miesteni hallussa."
"Luotan sinuun, päällikkö", lausui erämies, "mutta jos minut petät…"
"Intiaani pitää aina lupauksensa."
"Hyvä! Siis silloin, kun haluat."
Kymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja asukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta vangiksi.
Comanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien juurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten uutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat päällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.
Äkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto halkaisi avaruuden.
Intiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja hyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja korvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla aina joukkoteurastuksen enne.