VIII
Kosto
Amerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.
Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli sytytetty palamaan.
Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on yankeille ominaista.
Mutta mitä olisi voinut tehdä?
Varusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.
Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja, joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa tulenloimussa?
Upseeri huokasi.
"Olemme hukassa", mumisi hän.
Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme noudatettavia lakeja.
Vae victis (voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä merkityksessä.
Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.
Sellainen on tapa.
Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien käsiin.
Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.
Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin tahtoi kunnialla kukistua.
Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään pelastumisen toivoa.
Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä kärsivät suurta mieshukkaa.
Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.
"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja kuinka hän on tänne päässyt?"
Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti paisunut:
"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha tarhapöllö?"
"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta", vastasi toinen vähääkään hämmästymättä.
"Todellako? Oletko siis velho?"
"Kukaties."
"Leikki pois, sekarotuinen! Olet myynyt meidät veljillenne punanahoille."
Mestitsi hymyili kaameasti. Kapteeni huomasi sen.
"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja", huusi hän jyrisevällä äänellä.
"Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi."
Erämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja vetäisi kiväärin olaltaan.
"Saammepa nähdä", sanoi hän virnistellen.
Nämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka hetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat tarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut kylmäverisesti heitä tarkastaa.
He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut sukupuuttoon toisen hyödyksi.
Heidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.
Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien pistimillään.
Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.
Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.
Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi häneen tarkasti hetken aikaa.
"No niin!" sanoi hän katkerasti naurahtaen, "olenko erehtynyt?"
"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on vallassasi. Tapa minut."
"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman."
"Kiiruhda, jos tahdot kostaa", jatkoi erämies ivallisesti, "sillä pian se on liian myöhäistä."
"Minulla on aikaa riittävästi… Miksi petit meidät, kurja?"
"Entä sitten?"
"Tahdon tietää sen."
"No niin. Saat tietää kaikki", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti.
"Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa."
"Mutta mehän emme ole tehneet sinulle mitään."
"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon… Kuolen iloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan."
"Vai niin! Koska asianlaita on niin", lausui kapteeni kamalasti hymyillen, "lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen vastustaja."
Sitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä vapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.
"Intiaanien tavalla", lisäsi hän.
Ja ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti mestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.
Erämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän silpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.
"Tapa minut!" ulvoi hän, "tapa minut. Tuskani ovat hirveät."
"Niinkö arvelet?" sanoi kapteeni.
"Oi! Tapa minut! Tapa minut!"
"Johan nyt jotakin", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. "Pidätkö minua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo."
Hän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja potkaisi alas syvyyteen.
Onneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla kädellään erääseen ulkonevaan hirteen.
Hetken ajan hän riippui ilmassa.
Ilkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa, joilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja koko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät kammoa ja inhoa.
"Armoa! Armoa!" huusi hän.
Kapteeni katsoi häneen hymy huulillaan ja kädet ristissä rinnallaan.
Mutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet häntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa hirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.
"Pyöveli! Ole kirottu!" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen raivo.
Samassa hän putosi.
"Hauskaa matkaa!" toivotti kapteeni ilkkuen.
Linnoituksen portilta päin kuului huutoja.
Kapteeni riensi miestensä avuksi.
Comanchit olivat vallanneet sulkulaitteet.
Miehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla tapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.
Vain neljä amerikkalaista sotamiestä oli enää hengissä. Muut oli tapettu.
Kapteeni vetäytyi linnanpenkereelle johtavien portaiden keskelle.
"Ystäväni", sanoi hän tovereilleen, "voitte kuolla rauhassa. Olen surmannut sen, joka meidät petti."
Sotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen lohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.
Mutta silloin sattui jotakin käsittämätöntä.
Kuin taikaiskusta lakkasivat intiaanit ulvomasta.
Hyökkäys oli pysähtynyt.
"Mitä he nyt aikoivat tehdä?" mutisi kapteeni. "Minkähän uuden konnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?"
Vallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi, että taistelu oli keskeytettävä.
Kylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli kaksitoista, joukossa neljä naista.
Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä, käski hän viedä naiset erilleen.
Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.
Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.
Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.
Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.
Comachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.
Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:
"Usted no conocer amigo? — Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.
Tämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti intiaania.
"Kah!" huudahti hän hämmästyneenä, "el Gallo — Kukko!"
"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä. Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa tulla telttaani."
"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin kättä, jonka tämä hänelle ojensi.
Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä kauneudesta.
"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen luokseen.
"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen."
Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä, jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.
Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat amerikkalaiset.
Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.
Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.
Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.
Linnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan edestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan Jumalan armoa.
Äkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua todistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan rovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.
Kaikki oli loppunut!
Amerikkalaiset olivat kukistuneet.
Comanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli ollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän pantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.
Sytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet palamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.
Ainoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän asukkaista ja seurasivat comanchien mukana.
Kaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli ollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.