IX
Aave
Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta valoaan preirielle.
Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.
Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän ympärillään.
Ratsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.
Vastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa. Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen saman tempun sadan askeleen verran edettyään.
"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"
"Niin, caramba! Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä! Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi! Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä, että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy! Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"
"Kah, olemmehan jo kaalaamossa."
"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni, epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."
"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän olemme jo äitisi luona."
"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat asuttujen seutujen olevan lähellä."
"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme on varsin hiljaista."
Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.
Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.
Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan, joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua urhoollisessakin miehessä.
"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen säikähtyneenä ympärilleen.
"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin vedenpinnan alla.
"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin kauheata. Äiti! Äiti!"
"Älä niin säikähdä", sanoi Ilomieli, "äitisi on varmaan turvassa."
Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti jokeen.
He saapuivat pian joen toiselle rannalle.
Silloin heille selveni kaikki.
Heidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin kuvitella saattaa.
Kylä ja linnoitus olivat nyt vain raunioläjä.
Musta, sakea ja katkuinen savu kohosi korkeina kierteinä taivasta kohti.
Keskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja niistä urubu-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.
Siellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat olivat puoliksi raadelleet.
Näytti siltä kuin ei elävää olentoa olisi paikalla.
Ei mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai heitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit olivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä raivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet syvälle tulen ja veren voimalla.
"Voi!" lausui erämies väristen, "aavistukseni lähetti taivas minulle varoituksena. Äiti, äiti!"
Uskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja itki!
Tämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean miehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan tapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.
Hänen kiljuntaa muistuttavat nyyhkytyksensä viilsivät rintaa.
Ilomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan hänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa ensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että tämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi, vaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden toimia.
Vain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä joka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata heidän tutkimuksiaan.
Kun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa läheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua ulinaa.
Hän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen omiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti hyväillen osoittaa hänelle riemuaan.
"No, no!" sanoi erämies. "Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan tuolla tavalla kahlehtinut?"
Hän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän huomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi taitettu paperilappu.
Hän otti sen käteensä ja juoksi Uskollisen Sydämen luo.
"Veli", lausui hän. "Toivo!"
Erämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia lohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.
Heti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut tiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat ollessaan jäljillä.
Ilomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa eläimen kaulan ympäri.
"En tiedä, mitä voi tapahtua", mutisi kanadalainen nähdessään koiran katoavan.
Ja lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä luo.
"Mitä nyt?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Lue!" vastasi Ilomieli.
Erämies otti paperin, ja luki sen hätäisesti.
Siinä oli seuraavat sanat:
— Olemme punanahkojen vankeina… Rohkeutta!… Äidillenne ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta.
"Jumalan kiitos!…" huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen paperia, jonka painoi rintaansa vasten. "Äitini elää!… Ah! Minä kyllä tapaan hänet"…
"Totisesti!…" lisäsi Ilomieli varmasti.
Täydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen mielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa säteilivät.
"Aloittakaamme tutkimuksemme", sanoi hän. "Kenties joku onnettomista kyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on tapahtunut."
"Aivan niin!" vastasi Ilomieli reippaasti. "Etsikäämme!"
Koirat kaapivat vimmatusti linnoituksen raunioita.
"Alkakaamme sieltä", sanoi Uskollinen Sydän.
Molemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät he sitä itsekään käsittäneet.
Parinkymmenen minuutin kuluttua he keksivät jonkunlaisen laskuoven.
Alhaalta kuului heikkoja ja epäselviä ääniä.
"He ovat siellä"! sanoi Ilomieli.
"Suokoon Jumala, että olisimme saapuneet ajoissa heidät pelastamaan!"
Vasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin ponnistuksin nostaa ovi.
Silloin heille tarjoutui kauhistava näky.
Pahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin toistensa päälle kasattuina.
Erämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin taaksepäin.
Mutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei vielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.
Vain yksi ainoa osoitti elonmerkkejä. Muut olivat kuolleet.
He kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään kuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle huolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.
Koirat nuolivat haavoittuneen käsiä ja kasvoja.
Muutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki silmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.
Ilomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä juomaa.
"Hän on hyvin sairas", totesi erämies.
"Hän on mennyttä miestä", vastasi Uskollinen Sydän painaen päänsä alas.
Haavoittunut oli kuitenkin saanut vähän voimia.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, "minä kuolen, minä kuolen!"
"Toivokaa", vastasi Ilomieli hänelle lempeästi.
Ohimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen hymy väreili hänen suupielissään.
"Mitä varten eläisin?" jatkoi hän. "Intiaanit ovat teurastaneet kaikki toverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian raskas taakka."
"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."
Kuolevan silmät välähtivät villisti.
"Antakaa tänne leilinne!" sanoi hän Ilomielelle.
Tämä ojensi sen hänelle.
Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan ilmeen.
"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät heille, yllättivät kylän."
"Mikä oli tuon miehen nimi?" kysyi erämies vilkkaasti.
"Hän on kuollut!… Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa. "Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät linnoituksen tuleen."
Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.
"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla. Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua. Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa luolassa vailla ilmaa ja valoa.
"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan. Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan. Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema, joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi. Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."
Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.
Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin verisen katseen lausui:
"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon. Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne puolestani kuin rehelliset erämiehet."
"Sen vannomme!" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.
"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut.
Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime hetkellään.
Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille uhreille.
Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran toimen, johon olivat joutuneet.
Levähdettyään muutaman hetken Uskollinen Sydän nousi satuloimaan hevosensa.
"Lähtekäämme nyt, veliseni", sanoi hän Ilomielelle, "seuraamaan
Kotkanpään jälkiä."
"Lähtekäämme", toisti erämies.
Molemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja viheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka kätköihin comanchit olivat hävinneet.
Samalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen surumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi yksinäisyys ja kuolema.