X
Varustettu leiri
Jätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin luokse.
Muutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat lähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan ympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän kävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.
Yön tapahtumat olivat syvästi vaikuttaneet vanhaan soturiin.
Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli, jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.
Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen peruuttamista.
"Mitä on tehtävä?" mutisi hän.
Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen, kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.
"Huomenta, eno", tervehti hän hyväillessään.
"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali — hänen oli tapana puhutella sisarentytärtään sillä tavalla — "kas, kas! Sinähän olet varsin iloinen tänä aamuna."
Ja hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.
"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään. Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."
"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"
"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille niin ylenmäärin suonut."
"Hyvä, tyttöseni", vastasi kenraali iloisena, "tunnen itseni onnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla."
"Sitä parempi, jos se teitä miellyttää, eno."
"Elämä, jota nykyään vietämme", jatkoi kenraali seuraten mielessään liikkuvaa ajatusta, "ei siis lainkaan väsytä sinua."
"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana", vastasi tyttö hymyillen, "ja ennen kaikkea niin vaihtelevana."
"Niin", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. "Mutta", lisäsi hän tullen jälleen totiseksi, "minusta tuntuu, että liiaksi unohdamme auttajamme."
"He ovat jo lähteneet", vastasi doña Luz.
"Ovatko he lähteneet?" kysäisi kenraali hätkähtäen.
"Ovat. Jo tunti sitten."
"Miten sen tiedät, tyttöseni?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi, ennenkuin lähtivät."
"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään. Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."
"Ne minä tiedän."
"Tiedätkö ne, tyttöseni?" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.
"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle."
"No… mitkä ovat heidän nimensä?" kysyi kenraali vilkkaasti.
"Nuorempi on Ilomieli."
"Entä vanhempi?"
"Uskollinen Sydän."
"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.
"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän haltian lailla."
"Suokoon Jumala, ettemme samanlaisesta syystä tarvitsisi heidän paluutaan."
Kapteeni saapui lausumaan heille aamutervehdyksensä.
"Ahaa, kapteeni", huudahti kenraali hymyillen. "Ovatko miehenne jo tointuneet säikähdyksestään?"
"Täydellisesti, herra kenraali", vastasi nuori mies. "He ovat valmiit jatkamaan matkaa heti kun käskette."
"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset käskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni."
Kapteeni poistui.
"Mitä sinuun tulee, tyttöseni", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin puoleen, "niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista keskustellessani oppaan kanssa."
Nuori tyttö riensi pois.
Pian saapui Lörppö.
Hänen katseensa oli tavallista synkempi ja jurompi.
Kenraali ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Tiedät", lausui hän tulijalle, "että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä paikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi päiviksi."
"Aivan niin, herra kenraali."
"Vakuutit tuntevasi paikan, joka täysin soveltuisi tähän tarkoitukseen."
"Niin vakuutin."
"Oletko valmis opastamaan minut sinne?"
"Milloin vain tahdotte."
"Paljonko tarvitsemme aikaa sinne saapuaksemme?"
"Kaksi päivää."
"Sepä mainiota. Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen."
Lörppö kumarsi mitään vastaamatta.
"Muuten", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, "minusta näyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne."
"Niin puuttuukin."
"Minne hän on joutunut?"
"Sitä en tiedä."
"Mitä? Etkö tiedä?" huudahti kenraali tutkivasti katsahtaen oppaaseen.
"En. Heti tulipalon huomattuaan hän pelon vallassa yritti pelastua vaarasta."
"Yritti pelastua?"
"Niin, hän on siten luultavasti joutunut pelkuruutensa uhriksi."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän lienee saanut surmansa tulipalossa."
"Miesraukka!"
Väkinäinen hymy väreili oppaan huulilla.
"Onko teillä minulle vielä muuta sanottavaa, herra kenraali?"
"Ei! Mutta, odotahan!"
"Mitä?"
"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin suuren palveluksen?"
"Kaikki preiriellä tuntevat heidät."
"Keitä ne miehet ovat?"
"Metsästäjiä ja erämiehiä."
"Sitä en sinulta kysy."
"Mitä sitten?"
"Haluan puhua heidän maineestaan."
"Vai niin?" huudahti opas vilkkaasti.
"Niin."
"Siitä en tiedä mitään."
"Mitkä ovat heidän nimensä?"
"Ilomieli ja Uskollinen Sydän."
"Etkö tiedä kertoa mitään heidän elämästään?"
"En mitään."
"Hyvä! Voit poistua."
Opas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka valmistuivat matkallelähtöön.
"Hm!" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. "Täytyy pitää silmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin salaperäistä."
Näin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä kapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.
Aamiainen ei kestänyt kauan.
Korkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat kuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön johdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.
Preirie oli suuresti muuttunut sitten viime näkemän.
Siellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan. Paikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien puitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan peittivät punertavat savupilvet.
Hevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne paikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden eläinten luihin.
Kolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva näköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan lausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.
Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.
Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan sisäosissa.
Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.
Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut tulipalon hävitysaluetta.
Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua määräyksen lähteä liikkeelle.
Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat leiriydyttäessä lopen uupuneet.
Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi kertaa esittäessämme.
Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla lausumatta julki tyytyväisyyttään.
"Bravo", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen tullen kestää kovankin piirityksen."
Opas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.
"Ihmeellistä", mutisi kenraali. "Vaikka tuon miehen käyttäytyminen herättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia häntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen, että hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä vastaan."
Kenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään sattuman varaan, joka ikäänkuin deus ex machina tekee tyhjiksi mitä huolellisimmin valmistetut aikeet.
Vaikka hänen väkensä olikin väsynyt, ei hän halunnut hukata hetkeäkään. Yksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita valmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen taakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan leirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin tavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen puolustuskehän.
Teltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja jokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.
Kenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin hyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja näillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.
Matkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä ja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan välttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he olivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla vahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään horrokseen.
Puolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies äänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja edeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen ulkopuolelle.
Sitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja polviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten kulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas preirielle.
Päästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää huomattaisi, nousi seisaalleen.
Kahden pilven lomasta pujahtavan kuun säde valaisi silloin hänen kasvonsa.
Mies oli Lörppö.
Hän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän taitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.
Melkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin korkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.
Mies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois leiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.