XI

Kauppa

Intiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden mukaan vuorotellen käyttävät.

Puhekieli ja elekieli.

Kuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun alainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on kokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista vapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä ymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.

Lörppö ja hänen toverinsa keskustelivat eleillä.

Tätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti suuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti, että he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet yllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka eräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.

"Vihdoinkin", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, "odotan hyviä toimiasi."

"Sinun ei tarvitse kauan odottaa", vastasi toinen.

"Luotan sinuun, Kennedy. Omasta puolestani olen täyttänyt lupaukseni."

"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme", huomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. "Kunhan vain olisit opastanut heidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä yllättää."

"Se on sinun asiasi", tokaisi Lörppö pahasti irvistäen.

Hänen toverinsa katseli häntä hetkisen tarkkaavasti.

"Hm", puhkesi hän puhumaan. "Ota huomioon, compadre, että on melkein aina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten kanssa."

"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet toisemme. Vai mitä, Kennedy?"

"Entä sitten?"

"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on käynyt ennen. Siinä kaikki."

"Peräydytkö vai aiotko meidät pettää?"

"En peräydy enkä ole koskaan aikonut teitä pettääkään, tahdon vain…"

"Vain mitä?" kertasi toinen.

"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin ehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin…"

"Tuohan vasta on suoraa puhetta."

"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora", huomautti Lörppö päätään kohautellen.

"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä, voimmeko ne hyväksyä."

"Miksi niin? Sinähän et ole ylipäällikkö, vai mitä?"

"Totta kyllä, mutta kuitenkin…"

"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta jos
Uaktehno — Tappaja — olisi täällä, niin asian laita olisi toisin.
Olen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen."

"Puhu siis, sillä hän kuuntelee sinua", lausui muuan luja ja sointuva ääni.

Pensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt näiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana, katsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä harpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.

"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno", virkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.

"Harmittaako se sinua?" kysäisi vastasaapunut ivallisesti naurahtaen.

"Ei lainkaan."

"No jatka sitten, kunnon ystäväni, olen pelkkänä korvana."

"Tosiaankin", lausui opas, "näin asia käykin kenties parhaiten."

"Varsin mainiosti. Puhu, minä kuuntelen."

Henkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä Uaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas, yllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein ihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.

Hän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen puhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.

"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin teen sen vain saatuani runsaan palkkion", puhui roisto.

"Se on oikein!" huomautti Kennedy, "ja sen palkkion kapteeni on valmis sinulle suorittamaan."

"Niin", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa mieltä.

"Oivallista", jatkoi opas, "mutta mikä se palkkio on?"

"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme, voimmeko ne täyttää."

"Kah, ehtoni ovat sangen vaatimattomat."

"No, sano ne sitten."

Opas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja vaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua virkkoi:

"Nämä meksikolaiset ovat sangen rikkaita."

"Se on varsin luultavaa", myönsi kapteeni.

"Minusta näyttää siis…"

"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä esipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina voitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin käsiksi."

"No niin", keskeytti opas jurosti, "tahdon viisituhatta piasteria kovaa rahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään."

"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on lähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?"

"Niin."

"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen sisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa."

"Heti käskyn saatuani."

"Varsin mainiota. Kuulehan nyt, mitä sanon sinulle."

"No."

"Tunnet minut, eikö niin?"

"Täydellisesti."

"Tiedät, että sanaani voi luottaa."

"Se on kultaa."

"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle vapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano kaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat sangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa mitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña Luz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan kahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?"

Oppaan silmät kiiluivat rahanhimosta ja ahneudesta.

"Olen", vastasi hän.

"Hyvä."

"Mutta on vaikeata saada hänet yksinään poistumaan leiristä."

"Se on sinun asiasi."

"Haluaisin mieluummin toimittaa huostaanne koko joukon."

"No peijakas! Mitä minä niillä tekisin?"

"Hm! Mutta mitähän kenraali sanoo?"

"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka tarjoan?"

"Hyväksyn."

"Vannotko toimivasi vilpittömästi sopimuksemme mukaan?"

"Sen vannon."

"Mitenkä kauan kenraali aikoo viipyä uudessa leirissään?"

"Kymmenen päivää."

"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren tytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika käytettävänäsi."

"Enhän minä tiennyt, milloin vaaditte hänet toimitettavaksi käsiinne."

"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden kuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona."

"No, sitten…"

"Niin, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"

"Sen paremmin ei voisi järjestää."

"Onko kauppa sovittu?"

"Peruuttamatta."

"Ota tämä, Lörppö", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla koristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen metsästyspuseroonsa. "Siinä on käsiraha."

"Oho!" huudahti roisto iloisena tarttuen koristeeseen.

"Tämä neula", jatkoi kapteeni, "on lahja, ja sen annan niiden kahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani huostaani doña Luzin."

"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni", lausui opas, "niin että olen onnellinen saadessani palvella teitä."

"Muista vain", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa teräksenkylmän katseen, "että minua nimitetään Tappajaksi ja että jos minut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi tuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta seurauksilta."

"Sen tiedän, päällikkö", vastasi mestitsi pakostakin väristen, "mutta voitte olla huoleton: teitä en petä."

"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata.
Yhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä."

Opas lähti takaisin leirille, jonne hän saapui kenenkään huomaamatta.

Heti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon oudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he äänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.

He saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan joen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.

Kuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli näkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat pysähtyneet.

"Tule, Frank", virkkoi Kennedy, "voit pelotta saapua lähemmäksi."

Ratsumies heti lähestyi heitä.

"Mitä uutta?" kysyi Kennedy.

"Ei mitään erikoista", vastasi ratsumies, "olen vain keksinyt intiaanijoukon jäljet."

"Sepä se!" huudahti kapteeni. "Onko heitä paljon?"

"Jokseenkin."

"Millä suunnalla?"

"He kulkevat preirietä idästä länteen."

"Hyvä, Frank. Ja keitä ne intiaanit ovat?"

"Mikäli voin päätellä, ovat he comancheja."

Päällikkö mietti hetkisen.

"Oh! He kuuluvat johonkin metsästysjoukkueeseen", sanoi hän.

"Se on luultavaa", vastasi Frank.

Molemmat miehet hyppäsivät satulaan.

"Frank ja sinä, Kennedy", lausui päällikkö hetken perästä, "saatte lähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa huolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei teitä huomata."

"Olkaa huoletta, päällikkö."

"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka vuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon mestitsiin luotan vain puoliksi."

"Sen teemme."

"Näkemiin siis! Saatte pian minulta uusia tietoja."

Hämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan eri suunnille.