XII
Sielullista
Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa, mikä oli retken tarkoitus.
Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan pakoittamatta tähän pysähdykseen.
Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa palatakseen vasta illalla.
Mitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?
Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.
Ei kukaan tiennyt sen syytä.
Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.
Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin edellisissä pysähdyspaikoissa.
Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin, tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää, lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä kapteeni Aguilarin seuraan.
Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko tunnustaa, doña Luzia huvittaa.
Uljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena kenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti kiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän piti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan selvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi osoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua, joka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.
Tällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä lähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun Uskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä teoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä ja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän ei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa tytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein kokonaan saanut hänet valtoihinsa.
Erämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen suurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan kamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan hänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa tämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana erämies oli näytellyt pääosaa.
Hänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten tyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.
Hän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan tapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän voittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin onnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä hetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.
Erämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista kiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää ajattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta tyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään itsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan kylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.
On tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta, että vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.
Sen doña Luz astui huomaamattaan.
Doña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa luostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet maailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja seikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa menoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa otti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori tyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä ollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä huomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden häikäisevästä loistosta.
Tämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa suunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki oli väkisinkin langeta.
Mutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat ne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta, vierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.
Meidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen tapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.
Kenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän retkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä seurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi halunnut.
Koska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään yksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los Platerosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten sukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin että hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.
Kun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu verrattain myöhään.
Mercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista doña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan peonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita katseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain muutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta Plateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin kohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi sammutettuaan peonin soihdun.
Mahdotonta on kuvata tämän hyökkäyksen yllättämän nuoren tytön kauhua.
Hän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä lyyhistyi polvilleen roistojen eteen.
Hänen seuralaisensa sitävastoin kirkui vihlovasti.
Meksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä saaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimalla rebozollaan hänen suunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat harjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi heidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.
Se ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan vastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä arvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä irvistellen.
Mutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän päittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja raivosta ulisten.
Ne, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä hyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa puolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.
Säikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin, asettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi vastaan.
Sattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät pelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.
"Ahaa!" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä lähestyen heitä, "tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen pahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla totellaan käskyjäni?"
Roistot pysyivät vaiti alakuloisen ja katuvan näköisinä.
"Kas niin!" jatkoi tuntematon, "tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt, ja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet."
Rosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan saaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.
Doña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin hämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta paatuneisiin roistoihin.
"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen.
"Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"
"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä, tietämättä edes mitä sanoi.
"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin nämä naiset."
Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.
Jäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.
"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee käyntinne epävarmaksi."
Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen kainaloon.
Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja lausui tytölle:
"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä teille tämän vähäpätöisen palveluksen… Toivoakseni saan kunnian vielä kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne. Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle. Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"
Ja kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.
Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:
"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.
Pelastajanne Calle de Platerosilta."
Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti poistunut? Sehän olisi ollut typerää.
Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla — miten sen nyt halunnee sanoa — Uskollisen Sydämen kuva hänen mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu hälveni.
Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan. Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.
Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus, jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.
Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni, joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?
Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi heidät tapaamaan toisensa.
Todellinen rakkaus kyllä joskus epäilee, mutta ei koskaan joudu epätoivoon.
Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.
Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään
Uskollista Sydäntä.