XIII
Mehiläismetsästys
Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan, ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään, kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.
"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini, ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän huokaisten.
"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle otsansa, jolle eno painoi suudelman.
"No miksi niin?" kysyi toinen iloisesti.
"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.
"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä minulla on vähän kiire."
"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin", vastasi tyttö palaten telttaansa.
"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen perässään.
Nuori tyttö taputti iloisesti käsiään.
Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui sisarentyttärensä kera pöytään.
Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.
"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita. Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."
"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi voittaa teitä puolelleni."
"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku perin tärkeä asia?"
"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen minulta kieltävän."
"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä.
Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."
"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen miellyttävältä."
"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua tekemään?"
"Kaikki."
"Mitä tarkoitat?"
"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään.
Saisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne."
"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että poistuessani joka aamu en voi olla täällä."
"Kas siinähän se vaikeus onkin."
"Aivan niin."
"Mutta jos vain tahdotte, niin asian voi helposti auttaa."
"Niinkö luulet?"
"Siitä olen aivan varma."
"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että jäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta."
"Oh! On toinenkin keino, jolla asian voi aivan hyvin järjestää."
"Ah, vielä mitä!"
"Kyllä, eno. Ja varsin yksinkertainen keino onkin. Haluatteko kuulla?"
"Kas, kas, ja mikä se keino on, sydänkäpyseni?"
"Etkö toru minua, eno?"
"Pikku hupsu! Minäkö sinua toruisin?"
"Se on totta, te olette niin hyvä!"
"Saammehan nähdä. Puhu, pikku imartelijani."
"Niin, eno. Keino on se…"
"Keino on se?"
"Että otatte minut mukaanne retkillenne joka aamu."
"Oh, oh!" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin.
"Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!"
"Mutta sehän on varsin selvä asia, eno, niin ainakin minusta tuntuu."
Kenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi tuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.
Hetken kuluttua kenraali kohotti päätään.
"Itse asiassa", mutisi hän, "se olisikin ehkä parasta." Ja luoden nuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: "Sinusta olisi siis hauskaa tulla mukaan retkilleni?"
"Kyllä, eno", vastasi tyttö.
"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata minua retkilläni."
Nuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi enoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.
Neljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja parin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.
"Minne suunnalle haluatte tänään kulkea, kenraali?" kysyi opas.
"Opasta minut niiden erämiesten majalle, joista eilen minulle kerroit."
Opas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue eteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin, jolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai lankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.
Doña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi Uskollisen
Sydämen.
Lörppö, joka ratsasti muutamia askeleita edellä muita, huudahti äkkiä.
"Mitä nyt?" tiedusti kenraali. "Onko jotakin erikoista, Lörppö?"
"Mehiläisiä, teidän ylhäisyytenne."
"Mitä? Mehiläisiäkö? Onko täälläkin mehiläisiä?"
"Joku aika sitten niitä on tullut."
"Mitä? Onko niitä tänne siirtynyt?"
"On. Tiedättehän, että valkoihoiset ovat tuoneet Amerikkaan mehiläisiä."
"Asiassa on perää. Mutta miten ihmeessä niitä tavataan täällä?"
"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten etuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan sisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä ja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan seutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa."
"Sepä omituista", mutisi kenraali; "oletko varma siitä, mitä minulle kerroit?"
"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että esimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän varmasti ilmaisevat squatterien tulon."
"Merkillistä", lausui kenraali ihmetellen.
"Hunaja on varmaankin hyvää", sanoi doña Luz.
"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä meille hankkia."
"Tehdään niin", päätti kenraali.
Opas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä mehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain lentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he pysähtyisivät.
Mehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä parhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta ne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa suoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.
Opas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja viitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko partiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa kietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja viidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.
Täten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä, ja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he huomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen ebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta, joka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.
Kehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan päässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen asujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti hakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.
Mehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä edelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat kaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli merkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois tavallisista askareista.
Vihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan, niin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat näkyviin.
Opas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen tuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.
Mutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet kostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja lentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä ajattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.
Silloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin saadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat olivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin että kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.
Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes pientä osaakaan.
Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.
Doña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.
"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa, herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."
"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo muutamat vahakakut."
"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset ne pian korjaisivat."
"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli kenraali.
"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut."
"Karhutko?" kysyi doña Luz.
"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä hyväkseen."
"Ne siis pitävät hunajasta?" kysyi nuori tyttö huvitettuna.
"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita, señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."
"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja pyrkikäämme erämiesten luokse."
"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas, "tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."
Pieni joukko lähti taas marssimaan.
Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.
Hänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.
"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen muutos?"
"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi vapautua."
"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset murheet koskaan sinua kohtaisi!"
"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!"
"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta huolehtia?"
"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet viettää yhdessä."
Kenraali vain huokasi vastaukseksi.
"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne, jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin onnellisia!"
Kenraali katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?" kysyi hän.
"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi, jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."
Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:
"Ihminen!…"