XIX
Päällikköjen neuvottelu
Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä, joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä villeiksi.
Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.
Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.
Vankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin ajatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan erämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien mukana.
Toisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien sopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.
Ei mikään näytä kuvarikkaammalta ja eloisammalta kuin intiaanileiri.
Kun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä, tyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta valmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden varaan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on reppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se ilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.
Leiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin kantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria. Kelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat vakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen leiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.
Oli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä varhainen hetki — aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle — olivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän vakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä kysymyksestä.
Päivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle myöntänyt.
Uskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli kutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen pirullisen suunnitelmansa.
Toistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi, että se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen lakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista, kidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.
Heti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui piipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän kumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän ojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.
Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:
"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh — Jumala — teille viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on yhtäpitävä oikeuden kanssa."
Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.
Vihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.
Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta viisautensa vuoksi.
Hänen nimensä oli Eshis — Aurinko.
"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna. Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen sanojaan."
"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole mitään salattavaa häneltä."
Päälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:
"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset, varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat ashahat, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat, eikö se ole oikein?"
"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden mukainen."
"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni ajattelevat?"
"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein", vastasivat päälliköt.
"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?" kysyi vanhus.
"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut, kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen heidän kuolinhuutojaan."
Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta. Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään tunsi:
"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua", sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies, joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni, mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän, hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole tullut eikä tule!… Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!… Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"
Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen ratkaisua.
Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin
Aurinko nousi puhumaan.
"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se nyt välttämätöntä."
"Se on välttämätöntä!" kertasivat päälliköt kumartaen.
"Menkää", jatkoi Aurinko, "suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa toimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy nähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he osaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut."
Päälliköt nousivat ja tervehdittyään kunnioittavasti vanhusta poistuivat.
Kotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta päälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt, mutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa päälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään välitti perin vähän.
Valmistukset rangaistusta varten suoritettiin kiireisesti.
Naiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä tuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen rikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen sylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava, niin että hän samalla tukehtuisi savuun.
Sillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään kidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen hirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat kasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut salaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin puolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.
Kun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja pantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.
Onneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata henkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.
Hänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä tuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin villipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä kuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen sydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien hänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen poikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet pelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.
Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.
Päänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.
Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja chichikueilla varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.
Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.
He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä tanssivat naiset täydentäen kehän.
Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.
Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.
Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti kaikkein hirveintä kidutusta.
Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin otti aseensa.
Kidutus alkoi!