XVIII

Eusebio

Varokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa, olivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi vainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan selvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea ilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja Ilomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa riittämättömät.

Nuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä näkyvistään.

Tottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet näiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten, sanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen käyttäneet, eksyttää heitä.

Lisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet huomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos he olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.

Erämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun kahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen hyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka oli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.

Vainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen olevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille metsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen lanka, jota mikään ei voinut katkaista.

Erämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa rastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan aavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.

Joka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne Kotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi miestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain pari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet sivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta erinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä jonkun aikaa.

Vietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä vieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat jatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse söivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire lähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut halaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.

"Istukaamme hetkiseksi", sanoi hän, "mikään ei pakota meitä pitämään kiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa."

"Se on totta", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, "voimme siis keskustella."

"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli soturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta ajatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa soturia."

"Aivan oikein", myönsi Ilomieli filosofisesti, "heitä on paljon. Mutta nyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin koetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua."

"Kiitos", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, "mutta luulen sen olevan hyödytöntä."

"Niinkuin haluat."

"Vain viekkaus voisi tulla avuksemme."

"Käyttäkäämme siis viekkautta, minä kyllä tottelen."

"Meillä on pyydyksiä täällä lähistöllä, mikäli muistan."

"Totisesti!" huudahti kanadalainen, "puolen mailin päässä korkeintaan, suuressa majavalammessa."

"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli, äitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa, maksoi mitä maksoi."

"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani mukaan sinua auttaa."

"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen minun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja erämiehiä kuin hän suinkin voi."

"Mainiota."

"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini lunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin turvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä paraimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta preirierosvosta."

"Mutta jos he vangitsevat sinut?"

"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen rannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä se merkitsee, ja voit toimia sen mukaan."

Kanadalainen ravisti päätään.

"Ei", sanoi hän "niin en tee."

"Mitä, etkö tee sitä?" huudahti erämies hämmästyneenä.

"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin urhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen tiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin mikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni sinua kohtaan."

"Sen tiedän, rakastat minua kuin veljeä."

"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten järvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden kitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat tuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se olisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi."

"Selitä kantasi, Ilomieli", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä.
"Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua."

"Se on helppoa", vastasi kanadalainen. "Vaikka en ole viisas enkä hyvä puhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe niistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta, sen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille."

"Puhu, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän, "ja suo anteeksi kiihkoni, jota en voinut hillitä."

Ilomieli mietti tovin. Sitten hän jatkoi:

"Tiedät", sanoi hän, "että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on preiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on aina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri heitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa meistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja heidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt kinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai onnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut helppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen uskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä sitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos olisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo soimata häntä siitä."

"Asiaan! Asiaan!" keskeytti Uskollinen Sydän.

"Asiahan on juuri se", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä välihuudahduksesta, "että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin saada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen käsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen tilinsä lopullisesti selviksi kanssasi."

"Mutta äitinihän on hänen käsissään", intti Uskollinen Sydän.

"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista, ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta kunnioitusta."

"Aivan oikein", tunnusti erämies.

"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää, ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä ajattelet?"

"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."

"Bravo!" huudahti Ilomieli riemastuneena, "kas tuo on oikeata puhetta."

"Ja nyt…" lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.

"Nyt?" kysäisi Ilomieli.

"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."

"Tehkäämme, niinkuin sanoit", huudahti Ilomieli iloisesti nousten satulaan.

Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista doña Luz oli niin paljon pitänyt.

He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa eteenpäin ilosta haukahdellen.

"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi niiden vainunneen ystävän."

"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."

"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat matkaansa.

Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.

"Ei hän ole Musta Hirvi", huudahti Ilomieli.

"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?
Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"

"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.

Erämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.

"Onnettomuus! Onnettomuus!" huusi vanhus tuskallisesti.

"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!" pyyteli
Uskollinen Sydän.

"Äitinne, don Rafael, äitinne…"

"No niin! Puhu!… Mutta puhuhan toki!" huusi nuori mies tuskastuneena.

"Oi Jumalani!" vastasi vanhus huitoen käsiään, "se on liian myöhäistä!"

"Puhu nyt jo! Taivaan nimessä! Teet minut mielettömäksi!"

Vanhus loi häneen säälivän katseen.

"Don Rafael" sanoi hän, "rohkeutta! Olkaa mies!"

"Voi, taivas! Mikä kauhea uutinen sinulla on minulle kerrottavana?"

"Äitinne on Kotkanpään vankina…"

"Sen tiedän."

"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin…"

"Entä sitten?"

"Niin hänet poltetaan elävältä!…"

Nuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä, sillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.

"Mutta", kysäisi Ilomieli, "sanoitteko, että hänet piti polttaa tänään?"

"Sanoin."

"On siis vielä aikaa."

"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?" sanoi hän surkean näköisenä viitaten taivaalle.

"Oi", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, "minä tahdon pelastaa äitini!"

Ja kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia ratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:

"Minne olet menossa?" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.

"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!"

"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa vertavuotaviin kylkiin.

Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina, huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi Meksikon gineteille ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät kahta hurjemmin nelistämään.

"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta, pelasta äitini!"