XVII
Kotkanpää
Kotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että hänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän täydellisesti peittäisi jälkiänsä.
Yllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan Canadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään suojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.
Ei voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien hävittäminen.
Parikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä jättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät jätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa etua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä, matkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään myöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein kädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta pyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät tarkkasilmäisille vihollisille.
Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.
Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.
Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto edennyt nopeasti.
Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.
Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän ollessaan sotajalalla.
Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.
Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.
He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin turvallisiksi.
Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.
Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani epäilemättä hänelle tekisi.
Hetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.
"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?" kysyi hän.
"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen. "Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu kunnioittaen."
"Veljeni on ystävä", lausui comanchi mahtipontisesti.
Vanhus kumarsi.
"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö. "Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"
"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä. Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle, olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."
"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se toimitetaan."
"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."
"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä luona, täytetään hänen toivomuksensa."
Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi poistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. —
Hetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan, pisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen, salavihkaisen katseen sanoi:
"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta talvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä."
"Mitä päällikkö tarkoittaa?" kysyi vanhus. "En ymmärrä."
"Veljelläni on perhe", jatkoi comanchi.
"Ah! Veljeni erehtyy. Olen yksin tässä maailmassa."
"Mitä veljeni nyt sanoo? Eikö hänellä ole mukanaan vaimo?"
Surumielinen hymy nousi vanhuksen kalpeille huulille.
"Ei", sanoi hän tovin kuluttua, "minulla ei ole vaimoa."
"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?" kysyi päällikkö teeskennellen hämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja vaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.
"Tämä nainen on emäntäni."
"Ohoo! Onko veljeni kenties orja?" kysyi comanchi ilkeästi hymyillen.
"Ei", vastasi vanhus ylpeästi, "en ole tämän naisen orja, olen vain hänen uskollinen palvelijansa."
"Ohoo!" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta vaipuen syviin mietteisiin.
Mutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli liian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen minuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä ratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.
"Hyvä", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien välitse, "nainen saa mennä veljen mukana."
"Siten olen koko ajan käsittänyt", vastasi espanjalainen.
Iäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen yhtyä keskusteluun.
"Kiitän päällikköä", lausui hän, "mutta koska hän on kyllin ystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että häneltä pyydetään suosionosoitusta?"
"Puhukoon äitini, korvani ovat auki."
"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet. Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."
Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan liikkeen.
"Señorita", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, "varokaa…"
"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen sanansa?"
"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen päätään.
"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy päällikön puoleen."
Vanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.
Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja miellyttävästi hymyillen:
"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa."
Naisraukan sydän laajeni riemusta.
"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia erämiehiä."
"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."
Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä ilmaisemasta poikansa nimeä.
"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole koskaan kuullut."
"Mitenkä veljeni sen tietää?" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.
"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt on jo aika mennä levolle."
"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen puoleen kysyi tältä suoraan:
"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?"
Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä, miten sen korjaisi.
"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?" jatkoi päällikkö.
"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii, niin poistun!"
"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.
Erämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.
"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."
"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina koettavat erehdyttää punanahkoja?"
"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö."
"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"
"Se on totta."
"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille, että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi oikeuteni."
Molemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.
"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua tarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille odotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään Uskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut luokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa hänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä hänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani."
Vanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen, mutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.
"Voi, rouva", mutisi vanhus toivottomana, "te olette hukassa!"
"Ennen kaikkea, Eusebio", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, "älä tuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni ole jo ollut kyllin pitkä?"
Vanha palvelija loi emäntäänsä ihailua ilmaisevan katseen.
"Aina sama!" sanoi hän liikutettuna.
"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?" kysyi nainen, päästäen vihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun juurelle.
He viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt välittävän heidän epätoivostaan.