I.
KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.
Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui Pohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys edistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja haaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein tuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten ruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.
Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman suuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen, valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan kaikkivaltiaan katseen alla.
Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut kaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.
Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa [aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä ympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat, ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai parhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä, jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen viimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.
Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan ratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan pitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten lisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.
Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien tavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen ikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli oivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja päättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys, herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset silmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat hiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun reunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho, joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä, vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.
Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran naisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään voinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei läpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen, oli teräksisten hermojen peitteenä.
Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti istuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia aikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja käyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella, näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.
Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia kallioita.
Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon purppuranvärinen hohto valaisi.
Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen vaarattomin vihollinen.
Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.
Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.
Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta makaamaan.
Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi näkyvistä.
Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan, samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi: "Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."
Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin ladannut pyssynsä uudelleen.
"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan, onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin; puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla! Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui muutaman askeleen päässä hänestä.
Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli, josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan ilmeen.
Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin, nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa, intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.
Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion takaa, kuollut.
Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit, varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä. Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen päätös.
Murhaaja nousi vastenmielisesti.
"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme! Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme varovaisia!"
Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.
Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan, että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna iskuasentoon.
Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä, minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!
Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:
"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin! Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."
Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä selville mitä hänelle tapahtui.
"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustella hetkisen, jos haluatte, kies' avita!"
Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.
Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli kuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin samanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.
"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"
"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvin näytelty, lempo soikoon!"
"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"
"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtä ovela kuin tekin?"
"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät."
"— — Omituista!" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, "muut ovat sittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyyni hopealuodin, kenties se tepsii paremmin."
"Mitä sanotte?"
"En mitään."
"Anteeksi, te sanoitte jotakin."
"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?"
"Nähtävästi, koska sitä kysyn."
"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin."
"Minkätähden?"
"Tappaakseni teidät, tietysti."
"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidät henkiin?"
"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi."
"Sillä te tappaisitte minut?"
"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian."
"Te vihaatte siis minua kovasti?"
"Minäkö? En hituistakaan."
"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?"
"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa."
Ratsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.
"Hm!" hän sanoi hetken kuluttua, "lupaatteko olla yrittämättä päästä karkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?"
"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen väsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."
"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.
Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli jaloillaan.
"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taas olevansa vapaa!"
"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"
"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne", toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.
Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.
Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on siinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään ihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen uhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä väijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua vuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.
Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan aiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli siihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten istuutui rosvon viereen.
Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä harmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen korvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi onnistua.
"Mitä tuumitte?" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.
"Minäkö? En mitään, caballero", hän vastasi viattomalta näyttäen.
"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkellä ajattelette."
"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa…"
"Te ajattelette tappaa minut", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiä hänen lauseensa.
Toinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:
"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; ei hänen lähellään voi olla varma mistään."
"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joita teille teen?" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.
"Kyllä, mikäli voin."
"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitä valehtelemaan?"
"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä varten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."
"Se on totta. Kuka te olette?"
"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia olla meksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni caballero Guadalupesta."
"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."
"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä, jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle on sattunut onnettomuuksia."
"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra… Ooh, anteeksi, minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."
"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen kuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."
"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."
"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona, mulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja sotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun, olen hyvin herkkäkätinen."
"Tai hyvin raskaskätinen", ratsastaja huomautti hymyillen,
"Yhdentekevää. Olen niinmuodoin onnettomuudekseni lähettänyt toiseen maailmaan viisi, kuusi henkilöä, jotka varomattomasti kyllä etsivät riitaa kanssani. Tuomari pani sen pahakseen ja selitti, väittäen olevani syyllinen kuuteen murhaan, että olin ansainnut hirttonuoran. No, kun silloin havaitsin, että kansalaiset arvostelivat minua väärin ja ettei sivistynyt yhteiskunta ymmärtänyt todellisia ansioitani, pakenin erämaahan ja rupesin metsästäjäksi."
"Ihmismetsästäjäksi?" ratsastaja keskeytti ivallisesti.
"Niin, teidän armonne, mitäpä tehdä, ajat ovat ahtaat. Muukalaiset maksavat kaksikymmentä dollaria päänahasta, se on aika sievoinen summa, ja, lempo soikoon, kun hätä ahdistaa, niin! Mutta minä en tartu siihen keinoon muuten kuin äärimmäisessä hädässä."
"Vai niin arvelette. Mutta sanokaa nyt minulle eräs asia: tunnetteko minua?"
"Kuulopuheilta varsin hyvin, persoonallisesti en ollenkaan."
"Onko teillä mitään syytä vihata minua?"
"Kuten minulla jo on ollut kunnia mainita, ei minulla sellaista suinkaan ole."
"No, mutta miksi sitten olette tahtonut murhata minut?"
"Minäkö, teidän armonne!" jätkä huudahti äärimmäisen ihmettelevän näköisenä, "murhata teidät, en koskaan!"
"Mitenkä, lurjus!" ratsastaja sanoi kulmakarvojaan rypistäen, "uskallatteko teeskennellä sellaista, kun jo neljä kertaa olen ollut maalitaulunanne ja tänään viimeksi olette minua ampunut…"
"Anteeksi, teidän armonne", el Zapote sanoi tulisesti, "eihän se ollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä todennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen vannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata teitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono käsitys minusta, teidän armonne?"
"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?"
"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta."
"Sitä ette siis pidä murhana?"
"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa."
"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut hulluksi!"
"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa, minä olin saanut maksun."
"Minun tappamisestaniko?" ratsastaja huudahti.
"Aivan niin", el Zapote vastasi; "käsitätte siis, että olin sellaisten olosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut tehdäkseni."
Hetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä keskustelua yhtä todistavana kuin lepero.
"Kas niin, lopettakaamme tämä", ratsastaja jatkoi hetken kuluttua.
"En pyydä muuta, teidän armonne."
"Kaiketi myönnätte, että nyt olette minun vallassani?"
"Minun olisi vaikea väittää toisin."
"Hyvä! Koska te, oman tunnustuksenne mukaan olette ampunut minua, selvällä aikomuksella tappaa minut…"
"En voi sitä kieltää, teidän armonne."
"Niinpä minä siis, jos nyt tappaisin teidät, kun olette minun käsissäni, käyttäisin vain kostamisoikeuttani?"
"Aivan oikein, caballero; vieläpä täytyy minun tunnustaa, että tekisitte hyvin viisaasti menetellessänne siten."
Ratsastaja katsoi häneen hämmästyneenä.
"Te olette siis tyytyväinen saadessanne kuolla?" hän sanoi.
"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin", toinen sanoi vilkkaasti, "minä en ollenkaan ole tyytyväinen siihen, päinvastoin, mutta olen vanha pelaaja, siinä kaikki; olen pelannut ja hävinnyt, minä maksan — sehän on oikein!"
Ratsastaja näytti miettivän.
"Ja jos minä nyt, sen sijaan, että iskisin veitseni teidän kurkkuunne", hän sanoi, "johon minulla oman tunnustuksenne mukaan on oikeus…"
El Zapote teki myöntävän liikkeen.
"Laskisin teidät vapaaksi ja antaisin teidän menetellä mielenne mukaan, mitä silloin tekisitte?"
Rosvo pudisti surullisesti päätään.
"Toistan vieläkin", hän vastasi, "minä tappaisin teidät; miehen täytyy pysyä sanassaan; en voi pettää niiden luottamusta, jotka ovat käyttäneet minua, se olisi maineensa pilaamista."
Ratsastaja rähähti nauramaan.
"Olette siis saanut hyvän maksun tästä retkestä?" hän sanoi.
"Oh, enpä juuri, mutta hätä pakottaa paljoon; olen saanut sata piasteria."
"Ei enempää?" vieras sanoi, venyttäen halveksivasti huuliaan. "Se ei ollut paljon, luulin olevani enemmän arvoinen."
"Paljonkin enemmän, erittäinkin kun yritys on hyvin vaikea, mutta ensi kerralla otan hopealuodin."
"Te olette typerä, toveri, ette tapa minua silloin paremmin kuin nytkään. Ajatelkaa mitä teille on tapahtunut tänään. Jo neljä eri kertaa olen kuullut luotienne suhisevan korvissani; väsyin siihen ja tahdoin sen takia tietää, kuka te olitte, ja olen onnistunut, kuten näette."
"Se on totta. Mutta ehkä ette kaiken tämän jälkeen aavistanut, että olin niin lähellä teitä?"
Ratsastaja kohautti olkapäitään.
"En tahdo edes kysyä teiltä sen nimeä, joka on ostanut teidät salamurhaamaan minut", hän sanoi. "Kas tässä on veitsenne, jota minä en tarvitse; menkää tiehenne, halveksin teitä liian paljon, pelätäkseni teitä. Hyvästi!"
Näin sanoen ratsastaja nousi ja käski, tehden majesteetillisen ja halveksivan liikkeen, rosvon poistua.
Lepero seisoi hetken liikkumatta, kumarsi sitten syvään jalomieliselle voittajalleen ja virkkoi liikutetulla äänellä:
"Kiitoksia, teidän armonne; te olette parempi kuin minä; mutta samantekevää, näytän teille, etten ole niin suuri heittiö, kuin otaksutte, ja että minussa vielä on jotakin, joka ei ole aivan turmeltunutta."
Ratsastaja ei vastannut, vaan käänsi hänelle selkänsä, kohauttaen olkapäitään.
Lepero näki hänen poistuvan, kasvoillaan ilme, johon hänen hurjat piirteensä eivät näyttäneet kykenevän; surumielisyys ja kiitollisuus antoivat hänen kasvoilleen aivan toisenlaisen leiman kuin niissä tavallisesti oli.
"Hän ei usko minua", hän mutisi — olemme jo huomanneet, että hänellä oli erikoinen taipumus puhua itsekseen — "hän ei usko minua; miksi hän oikeastaan uskoisikaan sanojani? Sitä pahempi! Se on vaikeata, mutta kunniallisen miehen täytyy pitää sanansa; näytän hänelle, ettei hän vielä tunne minua. Eteenpäin!"
Näiden mietteiden vahvistamana roisto palasi takaisin kallion luo, jonka takana hän alkuaan oli ollut väijyksissä; sivumennen hän tarttui pyssyynsä, mennen kallion ympäri, irroitti hevosensa, jonka hän oli piiloittanut erääseen syvennykseen, pani suitset sen päähän, hyppäsi satulaan ja poistui nelistäen, katsottuaan ensin taakseen, mutisten todellisella ihailulla:
"Lempo soikoon! Mikä vankka mies! Mikä voimakas luonne! Olisi onnetonta tappaa hänet jonkun pensaan takaa kuin antiloopin! Kautta Jumalan! niin ei tule tapahtumaan, jos minä voin sen estää, niin totta kuin nimeni on Zapote!"
Häh kahlasi Rio Vermejon yli ja oli pian kadonnut vastakkaisen rannan korkeaan ruohistoon.
Kun tuntematon oli tullut vakuutetuksi leperon lähdöstä, niin hän arvioi ajan puiden tavattomasti pidentyneiden varjojen mukaan, ja katsottuaan tarkkaavasti ympärilleen, hän päästi terävän, pitkän vihellyksen, jonka, vaikka se olikin hillitty, kuitenkin joen kaiut toistivat, siinä määrin läpitunkeva ääni oli.
Muutaman minuutin kuluttua kuului kaukainen hirnunta, jonka jälkeen melkein välittömästi kuului hevosen nelistystä, kaukaisen ukkosen tavoin.
Hevoskavioiden ääni läheni yhä enemmän; oksat ratisivat, pensaat hajaantuivat rajusti ja tuntemattoman mustangi näyttäytyi lähellä olevan metsän reunassa.
Päästyään siihen jalo eläin pysähtyi ja hirnui, ojentaen kaulaansa ja kääntäen päätään kaikille tahoille, sen jälkeen se taas laukkasi eteenpäin, mutkitellen melkolailla ja pysähtyi varsin iloisena isäntänsä eteen, katsellen häntä älykkään näköisenä.
Tämä hyväili eläintä ja puheli sille ystävällisesti, jonka jälkeen hän, tultuaan vakuutetuksi siitä, että lepero todellakin oli poistunut ja että hän todellakin oli yksin, korjasi satulavarusteet, jotka olivat joutuneet vähän epäkuntoon, heittäytyi satulaan ja katosi vuorostaan.
Mutta sen sijaan, että olisi yhä edelleen seurannut Rio Vermejon rantoja, hän käänsi niille nyt selkänsä ja poistui vuoristoa kohti.
Tuntemattoman ryhdissä oli tapahtunut täydellinen muutos. Hän ei ollut enää sama äsken lukijalle esittämämme mies, joka puolinukuksissa nyökytti satulassa, antaen hevosen mennä miten tahtoi; ei, nyt hän istui suorana ja vakavasti hevosen selässä, jonka kupeita hänen polvensa puristivat; kasvoihin oli tullut synkkä, miettivä ilme, hänen katseensa pälyi ympäri, ikäänkuin se olisi tahtonut tunkeutua sen tiheän metsän salaisuuksien läpi, johon hän nyt meni. Pää hieman eteenpäin ojennettuna hän kuunteli jännittyneen tarkkaavasti pienintäkin kolinaa; pyssy oli hänen edessään satulassa poikkipuolin, liipasin juuri hänen oikean kätensä alla, niin että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua, jos olosuhteet niin vaatisivat.
Tämän miehen ulkomuoto oli kädenkäänteessä muuttunut siinä määrin, että olisi voinut otaksua, että se ihmeellinen kohtaus, jonka todistajana lukija on ollut, oli hänelle vain muuan noita tuhansia odottamattomia, merkityksettömiä tapauksia, joille hänen seikkailurikas elämänsä erämaassa oli alttiina, mutta että hän nyt valmistautui taistelemaan todellakin vakavia vaaroja vastaan.