II.
METSÄSSÄ.
Tuntematon oli tullut syvälle tiheään metsään, jonka ulkoreuna ulottui melkein Rio Vermejon rantaan asti. Amerikkalaiset metsät eroavat paljon vanhan maailman metsistä: puut kasvavat siellä miten milloinkin kietoutuneena toisiinsa ristiin rastiin, jättäen joskus suuria aloja aivan paljaiksi, ja kaatuneiden, kuihtuneiden, toistensa päälle mitä eriskummaisimmalla tavalla kasaantuneiden puiden peittämiksi.
Joidenkuiden, kokonaan tai osaksi kuivuneiden puitten lomissa näkyy väkevän ja hedelmällisen maaperän voimakkaita jätteitä, toisia, samoin ikivanhoja puita, pitää pystyssä yhteenpunoutuneet liaanit, jotka aikojen kuluessa ovat kasvaneet yhtä paksuiksi, kuin niiden alkuperäinen tuki; erilaiset lehdet muodostavat täällä mitä miellyttävimmän vastakohdan; toiset taas, piiloittaen onttoon runkoonsa lantakasan, joka muodostuneena niiden pudonneista lehdistä ja puoliksi mädänneistä oksista on lämmittänyt puiden varistamat siemenet, näyttävät sisässään kasvavien pensaitten kautta hankkivan korvausta näiden isien menettämisestä.
Voisi luulla, että luonto on tahtonut ajan hampaalta suojella osaa näistä vuosisatojen painon alle vaipuneista vanhoista puista, varustamalla ne harmahtavalla sammalverholla, joka suurina köynnöksinä riippuu oksien latvoista aina maahan saakka; tämä sammal, jota sanotaan espanjalaiseksi parraksi, tekee sen peittämät puut melkein haaveellisen näköisiksi.
Näiden metsien maaperä, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa kaatuneiden puiden jätteistä, on varsin vaihteleva, milloin kohoutuen vuoren muotoiseksi, aletakseen taas äkkiä liejuisiksi soiksi, jotka ovat täynnä kauheita, viheriähkössä liejussa rypeviä alligaattoreja ja miljoonittain moskiitteja, jotka hyörivät ja surisevat siitä nousevien löyhkäävien höyryjen keskellä, milloin laajeten loppumattomiksi tasangoiksi, jotka ovat toivottoman säännöllisiä ja yksitoikkoisia. Nimettömiä jokia virtaa näiden tuntemattomien erämaiden halki, kantaen hiljaisilla vesillään ainoastaan mustia joutsenia, jotka välinpitämättömästi seuraavat virran mukana, kun taas punaiset flamingot, asettuneina pitkin rantoja, filosoofisesti onkivat ateriansa joesta, näyttäen puoliksi suljetuin silmin erittäin tyytyväisiltä.
Vaikka näköala yleensä on rajoitettu, on metsissä aina joskus avonaisiakin paikkoja, joissa tarjoutuu katseltavaksi erittäin silmää hiveleviä ja miellyttävän vaihtelevia näköaloja.
Lakkaamattomia ääniä ja kuvaamatonta sorinaa kuuluu yhtämittaa näissä salaperäisissä seuduissa, erämaan ylevämielisiä ääniä, Jumalan luomien, näkymättömien maailmojen juhlallisia kiitoslauluja.
Näiden kauheiden metsien syvyydestä hakevat villit eläimet ja Meksikossa niin lukuisasti esiintyvät käärmeet turvaansa; siellä täällä näkee satavuotisia polkuja, joita alinomaa jaguaarit ja puhvelihärät tallaavat ja jotka kaikki lukemattomien kiemurtelevien mutkien jälkeen päättyvät tuntemattomien vesipaikkojen luo.
Voi sitä uskalikkoa, joka ilman luotettavan oppaan seuraa tunkeutuisi näiden suunnattomien metsien ja ruohomerien monimutkaisiin sokkeloihin! Tavattomien tuskien jälkeen hän sortuisi ja joutuisi villien eläimien saaliiksi; kuinka monta uskaliasta tienraivaajaa on sillä tavoin menettänyt henkensä, ilman että on ollut mahdollista kohottaa sitä salaperäistä huntua, joka peittää heidän onnettoman loppunsa! Ainoastaan jonkun puun juurelta löydetyt vaalenneet luut ovat ilmaisseet löytäjille, että sillä paikalla ihmiset ovat heittäneet henkensä kauheiden kärsimysten jälkeen, ja että sama kohtalo oli ehkä heilläkin edessä.
Muukalainen näytti olevan vakituinen vieras metsässä, johon hän niin uskaliaasti tunkeutui juuri silloin kun aurinko, laskien taivaanrantaan, oli kietonut maan pimeään, joka oli vielä synkempi sen katon alla, missä puiden tuuheat oksat keskellä päivääkin päästivät läpi vain haihtuvan ja epämääräisen valon.
Ruumis vähän kumarassa, silmät ja korvat jännittyneinä tuntematon lasketti täyttä laukkaa eteenpäin, niin nopeata vauhtia, kuin maan laatu salli hevosen kiitävän, seuraten epäröimättä villieläinten polun oikullisia mutkia, vaikka polku miltei peittyi korkeaan ruohoon, joka lakkaamatta yritti hävittää sitä.
Jo monta tuntia hän oli siten laukannut eteenpäin, antamatta hevosen hiljentää vauhtia, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.
Hän oli kahlannut useiden jokien yli, kulkenut monen jyrkän notkelman poikki, kuullen läheltä molemmin puolin jaguarien kumeaa karjuntaa ja tiikerikissojen ivallista naukumista, jotka villieläimet näyttivät ajavan häntä takaa uhkaavasti kiljuen.
Mutta hän ei välittänyt näistä äänistä, hän laukkasi vain yhä eteenpäin, vaikka metsä joka hetki tuli yhä villimmän ja jylhemmän näköiseksi.
Pensaat ja matalarunkoiset puut olivat kadonneet ja jättäneet sijaa suunnattoman suurille mahonkipuille, vuosisatoja vanhoille korkkitammille ja muille jättilaispuille, joiden tumma lehdistö muodosti viheriöivän kahdenkymmenen jalan korkuisen holvin hänen päänsä päälle; polku oli tullut leveämmäksi ja nousi loivasti keskinkertaisen korkealle kummulle, joka oli aivan puuton.
Päästyään kummun juurelle, tuntematon pysähtyi ja katsoi, nousematta hevosen selästä, tutkivasti ympärilleen.
Hänen ympärillään vallitsi kuolon hiljaisuus; villieläinten kiljunta hävisi kauas; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin hienon vesisuihkun porina, joka sirisi esiin kallionkolosta ja putosi noin kolmen, neljän metrin korkeudesta luonnon muodostamaan säiliöön.
Tummansinisellä taivaalla loisti ääretön joukko kimaltelevia tähtiä, ja kuu, uiden keskellä vaaleata pilvivirtaa, valoi runsaasti hopeahohdettaan kummulle, jonka haaveellisesti valaistut rinteet muodostivat ihmeellisen ja mieltäkiinnittävän vastakohdan muulle, täydelliseen pimeyteen vaipuneelle maisemalle.
Tuntematon istui muutamia minuutteja liikkumatta kuin kuvapatsas, kuunnellen jännittävän tarkkaan pienintäkin ääntä, ase kädessä, valmiina ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa.
Vihdoinkin, luultavasti vakuutettuna siitä, että kaikki oli rauhallista ympäristössä ja ettei mikään tavallisuudesta poikkeava häirinnyt erämaan hiljaisuutta, hän liikahti hypätäkseen maahan hevosen selästä, mutta äkkiä hevonen riuhtaisi kiivaasti päänsä pystyyn, painoi korvansa alaspäin ja korskui useita kertoja.
Äkkiä kuului valtava ryske viidakosta, ja komea hirvi kohosi pensaiden välistä ja harppasi pelästyneenä polun yli ratsastajan läheltä, pelästyneen näköisenä puistellen haaraisia sarviaan, ja katosi pimeyteen.
Jonkun hetken kuului sen kiireellinen juoksu kuivien lehtien yli, joita se polki yhä nopeammin ja nopeammin askelin.
Tuntematon peräytti hevosensa, melkein huomaamattomasti vetämällä suitsista, kummun juurelle asti, ja oli kasvot kääntyneenä yhä metsään päin, kuten tarkkaava etuvartia, joka peräytyy vahvempana pitämänsä voiman tieltä.
Päästyään sinne mihin tahtoi, tuntematon hyppäsi kevyesti maahan ja käyttäen hevosta varustuksenaan hän asetti kiväärin olkapäätään vasten, pani piipun suun satulan päälle ja odotti.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, muutaman silmänräpäyksen kuluttua hänen korvaansa kuului useiden kulkevien henkilöiden ääni, joka läheni sitä paikkaa, mihin hän oli asettunut väijyksiin.
Tuntematon oli, epäilemättä, kauan ennenkuin hän edes oli huomannut tulijat, jo aavistanut, ketä he saattoivat olla, sillä hän jätti tilapäisen suojansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja laski tussarinsa hanan alas, jonka jälkeen hän laski perän maahan, kasvoillaan täysin turvallinen ilme, epämääräisen hymyn leikkiessä hänen huulillaan.
Vihdoin oksat hajaantuivat ja viisi henkilöä tuli näkyviin.
Näistä viidestä henkilöstä neljä oli miestä, kaksi heistä tuki horjuvaa naista, jota he melkein kantoivat käsiensä välissä. Ja ihmeellistä kyllä näillä seuduilla, ei näillä muukalaisilla, jotka puvustaan ja ihonväristään helposti tunsi valkoisiksi, ollut ensinkään hevosia mukanaan.
He jatkoivat matkaansa huomaamatta tuntematonta, joka, yhä liikkumatta, säälien ja surumielisesti näki heidän lähenevän.
Äkkiä muuan muukalaisista kohotti sattumalta päätään.
"Jumalan kiitos!" hän huudahti meksikon kielellä erittäin tyytyväisen näköisenä, "me olemme pelastetut, täällä on vihdoinkin ihminen."
Muukalaiset pysähtyivät; se joka ensin oli huomannut tuntemattoman, meni nopeasti hänen luoksensa ja lausui mitä kohteliaimmin.
"Caballero, sallikaa minun pyytää mitä ei tavallisesti erämaassa kielletä: apua ja suojelusta."
Ennenkuin tuntematon vastasi, hän katsahti puhujaan läpitunkevasti.
Tämä oli noin viidenkymmenen vuotias mies; hänen ulkomuotonsa oli jalo, käytöksensä erinomainen, ja vaikka tukka alkoikin käydä valkeaksi ohimoilta, ei hänen suora, notkea vartalonsa ollut kadottanut piirrettäänkään, ja hänen mustien silmiensä tuli oli yhtä eloisa, kuin jos hän olisi ollut vain kolmenkymmenen ikäinen.
Kallis puku ja vapaa käytös osoittivat selvästi, että hän kuului meksikolaisen yhteiskunnan kaikkein korkeimpiin luokkiin.
"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen suureen virheeseen, caballero", tuntematon vastasi; "ensiksikin, että näin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että tuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta."
"En ymmärrä teitä, señor", vieras vastasi hämmästyneenä, "eikö ihmisten tule keskenään auttaa toisiansa?"
"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti", tuntematon vastasi ivallisesti, "mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme villejä, me."
Vieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.
"Siis", hän sanoi, "te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin kauheisiin erämaihin avun puutteessa?"
"Kaltaisteni", tuntematon toisti purevan ivallisesti, "minun kaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä teidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden synnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa! Teillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä vaivatko minua enää."
"Olkoon niin", vieras vastasi ylpeästi, "en vaivaa teitä enempää. Jos olisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään; elämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää keinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole ainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä, minun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla, ellei hän saa sitä."
Tuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle olisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.
Vieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet metsänreunaan.
"No?" hän kysyi heiltä levottomasti.
"Neiti on pyörtynyt", muuan heistä vastasi surullisella äänellä.
Vieras teki tuskallisen liikkeen; hän seisahtui hetkeksi, silmät kiintyneenä nuoreen tyttöön ja kasvoillaan epätoivon ilme, jota on mahdoton kuvata.
Äkkiä hän kääntyi kiivaasti ja kiiruhti tuntematonta kohti.
Tämä oli taas noussut satulaan ja valmistautui ratsastamaan edelleen.
"Pysähtykää!" vieras huusi.
"Mitä minusta tahdotte", tuntematon vastasi ärtyisästi, "antakaa minun ratsastaa ja kiittäkää Jumalaa, että odottamaton kohtauksemme täällä metsässä ei tuottanut teille vakavampia seurauksia."
Nämä salaperäiset sanat lausuttiin niin uhkaavalla äänellä, että vieras vasten tahtoaankin tunsi levottomuutta. Hän ei kuitenkaan antanut peloittaa itseään.
"On mahdotonta", hän sanoi kiivaasti, "että voitte olla niin julma, kuin miltä tahdotte näyttää; te olette vielä siksi nuori, jotta kaikki tunteet olisivat sydämessänne kuolleet."
Tuntematon nauroi omituisesti.
"Minulla ei ole mitään sydäntä", hän sanoi.
"Pyydän teitä äitinne nimessä, ettette hylkää minua."
"Minulla ei ole äitiä."
"No, kenen nimessä tahansa, sen olennon nimessä, jota rakastatte enin maailmassa."
"Minä en rakasta ketään enää."
"Ette ketään enää!" vieras toisti kauhistuneena vastoin tahtoaan, "silloin surkuttelen teitä, sillä sitten täytyy teidän kärsiä kauheasti."
Tuntematon säpsähti ja kuumemainen puna levisi hänen kasvoilleen, mutta tyyntyen melkein silmänräpäyksessä hän sanoi:
"Antakaa minun nyt mennä."
"En, ennenkuin tiedän kuka te olette."
"Kuka minä olen? Olenhan jo sanonut sen teille. Villi eläin, olento, jossa ei ole muuta ihmismäistä kuin ulkomuoto ja joka kaikkia ihmisiä kohtaan tuntee ikuisesti sammumatonta vihaa. Rukoilkaa Jumalaa, ettette koskaan enää kohtaa minua tiellänne. Minä olen kuin korppi: näkemiseni tuottaa onnettomuutta! Hyvästi!"
"Hyvästi sitten!" vieras mutisi syvästi surullisena, "armahtakoon
Jumala teitä, älköönkä rangaisko teitä julmuudestanne!"
Tällä hetkellä katkaisi hiljaisuuden kuoleva ääni, jonka tuskalliset väreet kuitenkin olivat yhtä suloisia ja soinnukkaita, kuin centzontlensin, amerikkalaisen satakielen.
"Isäni! hyvä isäni!" ääni sanoi, "missä sinä olet? Älä jätä minua!"
"Täällä olen! täällä olen, tyttäreni!" vieras huudahti hellästi, kääntyen vilkkaasti, kiiruhtaakseen sen luo, joka häntä kutsui.
Kuullessaan tämän sointuvan äänen, tuntemattoman kalpeat kasvot tummenivat, hänen siniset silmänsä leimahtivat, hän painoi väristen käden sydämelleen, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.
Muutaman sekunnin epäröityään, hän antoi hevosen äkkiä tehdä pari harppausta eteenpäin, ja laskien oikean kätensä vieraan olkapäälle hän kysyi omituisella äänenpainolla:
"Kenen tuo ääni on?"
"Minun tyttäreni, joka on kuolemaisillaan ja joka huutaa minua", vieras vastasi tuskallisen moittivalla äänellä.
"Kuolemaisillaan!" tuntematon mutisi ihmeellisen liikutuksen vallassa, "kuolemaisillaan, hän!"
"Antakaa minun kiiruhtaa lapseni luo."
"Isäni! isäni!" nuori tyttö toisti yhä heikommalla äänellä.
Tuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut lannistumattoman tahdon ilme.
"Hän ei saa kuolla!" hän sanoi kumealla äänellä. "Tulkaa!"
He tulivat ryhmän luo.
Maassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa, joka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.
"Voi", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka käteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa hänen kasvojaan, "omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan lapseni!"
Tuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön synkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin äänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.
"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?"
"Voi", tämä vastasi, "parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut häntä."
Tuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat toisiaan.
"Silloin hän on hukassa", hän sanoi kumealla äänellä.
"Hukassa! Hyvä Jumala! Tyttäreni! tytär raukkani!"
"Niin! Jollei…" hän lisäsi sitten oikaisten: "kuinka kauan siitä on, kun käärme puri häntä?"
"Siitä ei ole kulunut tuntiakaan."
Tuntemattoman kasvot kirkastuivat, hän oli hetken vaiti, jolloin ympärillä seisojat levottomasti kumartuivat häntä kohti ja kärsimättömästi odottivat tuomiota, jonka hän todennäköisesti lausuisi.
"Ei vielä tuntiakaan?" hän sanoi vihdoinkin, "hänet voidaan vielä pelastaa."
Vieraalta pääsi ilon huokaus.
"Te vakuutatte sen?" hän huudahti.
"Minä", tuntematon sanoi kohauttaen olkapäitään, "en vakuuta mitään muuta, kuin että koetan mahdottomaltakin näyttävää, lahjoittaakseni hänet mahdollisesti teille taas."
"Oi, pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" isä huudahti innoissaan; "kuka tahansa lienettekin, siunaan teitä siitä."
"En välitä siitä, mitä te teette", tuntematon sanoi, "en koeta teidän tähtenne pelastaa tätä lasta; olkootpa vaikuttimeni muuten mitkä tahansa, niin vapautan teidät kaikesta kiitollisuudesta…"
"Mahdollisesti te ajattelette niin, mutta minä…"
"Riittää!" tuntematon keskeytti tylysti, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin paljon turhaan lörpöttelyyn; kiiruhtakaamme, ennenkuin on liian myöhäistä."
Kaikki vaikenivat.
Tuntematon katseli ympärilleen.
Olemme maininneet, että vieraat olivat jääneet metsänreunaan; heidän päänsä yläpuolella levisivät metsän viimeisten puiden mahtavat oksat.
Tuntematon meni puiden luo, joita hän tarkkaan katseli, ja näytti hakevan jotakin, jota hän ei löytänyt. Vihdoinkin hän päästi hillityn ilohuudon, ja vetäen tupestaan pitkän veitsen, joka oli kiinnitetty polveen, hän katkaisi liaanin ja palasi, tuoden palasen siitä vierasten luo, jotka levottoman innostuneesti seurasivat kaikkia hänen liikkeitään.
"Kas tässä", hän sanoi yhdelle heistä, joka näytti olevan peoni, "poimikaa pois kaikki lehdet tästä oksasta ja hakatkaa ne sitten hienoksi. Mutta kiiruhtakaa ennen kaikkea; joka sekunti merkitsee vuosisataa sille, jonka tahdomme pelastaa."
Peoni ryhtyi nopeasti hänelle annettuun tehtävään.
Tuntematon kääntyi nyt nuoren tytön isän puoleen ja kysyi:
"Mihin ruumiinosaan tätä lasta on purtu?"
"Vähän vasemman kehräsluun alapuolelle."
"Onko hän rohkea?"
"Miksi sitä kysytte?"
"Vastatkaa, aika rientää."
"Lapsirukka kärsii kovin ja on hyvin heikko."
"Missään tapauksessa ei saa epäröidä, leikkaus on välttämätön."
"Leikkaus!" vieras huudahti pelästyneenä.
"Tahdotteko mieluummin, että hän kuolee?"
"Onko tuo leikkaus siis välttämätön?"
"Kyllä, olemme jo hukanneet liian paljon aikaa."
"Toimittakaa se sitten! Suokoon Jumala, että onnistuisitte."
Nuoren tytön jalka oli kauheasti turvonnut ja käärmeenpureman pyöreä jälki hirveästi paisunut, alkaen jo muuttua vihreähkön väriseksi.
"Aijai!" tuntematon mutisi, "ei saa menettää sekuntiakaan; pitäkää kiinni tytöstä sillä aikaa kun teen leikkauksen, niin ettei hän voi liikahtaakaan."
Tuntemattoman ääni oli niin käskevä, että vieraat tottelivat empimättä.
Tuntematon istuutui maahan, pani nuoren tytön jalan polvelleen ja laittautui kuntoon.
Onneksi kuu paistoi tällä hetkellä niin kirkkaasti, että näki melkein yhtä hyvin kuin päivänvalossa.
Kun nuori tyttö tunsi käärmeen häntä purreen, oli hän ensimmäiseksi työkseen onneksi repinyt jalastaan silkkisukkansa; tuntematon tarttui veitseensä tuuman verran sen kärjestä ja rypistäen silmäkulmiaan julman päättävästi hän työnsi kärjen käärmeenpuremaan johon hän teki ristinmuotoisen, lähes kuuden linjan syvyisen ja yli tuuman pituisen leikkauksen.
Lapsirukka tunsi kaiketi kauheaa tuskaa, sillä hän päästi kamalan huudon ja väänteli itseään kuin hermokohtauksessa.
"Pitäkää kiinni hänestä, Herran tähden!" tuntematon huudahti jyrisevällä äänellä, painaen haavan reunoja yhteen äärettömän kylmäverisesti ja taitavasti, puristaakseen siitä ulos mustan, märkivän veren.
"Nyt tänne lehdet, lehdet!" hän huudahti.
Peoni riensi paikalle.
Tuntematon otti lehdet, avasi vähän haavan syrjiä ja pusersi mehun hitaasti ja varovasti värisevän lihan päälle, sitten hän teki lehdistä jonkinlaisen voiteen, jonka hän pani haavan päälle, ja painoi sen siihen kiinni siteellä, minkä jälkeen hän varovasti laski tytön jalan maahan ja nousi.
Nuori tyttö näytti heti, niin pian kun joku määrä liaanin mehua oli mennyt haavaan, tuntevan ääretöntä hyvinvointia, hermostuneet kouristukset lakkasivat vähitellen ja hänen silmänsä menivät umpeen; vihdoin hän vaipui taaksepäin, koettamatta enää vastustaa henkilöitä, jotka vielä pitivät häntä käsissään.
"Nyt", tuntematon sanoi, "voitte päästää hänet, hän nukkuu."
Nuoren tytön tasainen, vaikka heikko hengitys osoittikin todella, että hän oli vaipunut syvään uneen.
"Jumalan kiitos!" isäraukka huudahti ihastuneena, pannen kätensä ristiin, "hän on siis pelastettu?"
"Niin", tuntematon vastasi hitaasti, "jollei mitään odottamatonta tapahdu, niin ei hänellä nyt enää ole mitään vaaraa."
"Mutta mitä erinomaista keinoa olette käyttänyt saavuttaaksenne niin onnellisen tuloksen?"
Tuntematon hymyili halveksivasti eikä näyttänyt halukkaalta vastaamaan. Hetken epäröityään hän kuitenkin päätti antaa pyydetyn selityksen, langeten ehkä tuohon salaiseen turhamaisuuteen, joka saa jokaisen ihmisen tietämättään kehumaan tietojaan.
"Vähinkin pikkuseikka ihmetyttää teitä kaupunkilaisia", hän sanoi ivallisesti; "mutta mies, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, tuntee paljon sellaista, josta teidän loistavien kaupunkienne asukkaat eivät tiedä mitään, vaikka he huvittelevat kehumalla meille villiraukoille hataroita tietojaan, ainoastaan nöyryyttääkseen meitä. Luonnossa ei ole mitään salaisuuksia sille, joka yön varjojen aikana tai auringon valossa pettämättömän kärsivällisesti ja antamatta epäonnistuneiden kokeittensa lannistaa itseään, lakkaamatta tutkii sen salaperäistä yhtenäisyyttä. Kun korkea rakennusmestari loi tämän äärettömän kaikkeuden, ei hän päästänyt sitä mahtavista käsistään, ennenkuin se oli oikein valmis ja hyvä kaikkialla pahan vastapainona, kun hän, niin sanoakseni, asetti vastamyrkyn myrkyn rinnalle."
Vieras kuunteli yhä enemmän hämmästyneenä tätä miestä, jonka todellinen luonne oli hänelle arvoitus, ja joka joka hetki esiintyi hänelle aivan vastakkaisessa valossa ja aivan eri puolilta.
"Mutta", tuntematon jatkoi, "ylpeys ja röyhkeys tekee ihmisen sokeaksi. Tottuneena kohdistamaan kaikki itseensä, kuvitellen mielessään, että kaikki mitä on olemassa, on luotu juuri varta vasten hänen mukavuudekseen, hän ei vaivaudu tutkimaan luonnon salaisuuksia muuten kuin mikäli siitä suorastaan on hänelle persoonallista etua, välittämättä tutustua sen yksinkertaisimpaan toimintaan. Niin esim. täytyy sen seudun, jossa nyt olemme, matalana ja liejuisena, luonnollisesti olla täynnä matelijoita, jotka ovat sitä vaarallisempia ja kauheampia, kun ne ovat puoliksi kalkkiutuneita ja paahtavan auringon raivostuttamia. Mutta nyt on ennalta harkitseva luonto samoihin seutuihin synnyttänyt suuren joukon liaaneja, nimeltään mikania, juuri sama liaani, jota minä käytin ja joka on pettämätön lääke käärmeenpuremaa vastaan."
"En voi epäillä sitä, sittenkuin nyt olen nähnyt sen vaikutukset, mutta kuinka on keksitty tämän liaanin ominaisuudet", vieras sanoi, tahtomattaankin hyvin mielenkiintoisesti.
"Muuan metsänkulkija", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä, "huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka lintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti huvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija huomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui puremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin luo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä jälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes onnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli viisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne tekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän päätti sentähden kokeilla itsensä kanssa."
"Ja hän toteutti aikeensa!" vieras huudahti
"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen, purra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä vaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas siten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta", tuntematon lisäsi äkkiä muuttaen ääntään, "olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut tytärtänne — hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua."
"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne."
"Miksi olette niin itsepintainen?"
"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan aina tunnen ikuista kiitollisuutta."
"Olette mieletön", tuntematon virkkoi tylysti; "ei hyödytä mitään mainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian."
"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä lieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää kuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle nimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni; nimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut näin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin kaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de San-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio San-Pedron suulla."
"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy olla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se kuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole mitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!"
"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?"
"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?"
"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä."
"En ymmärrä teitä, caballero."
"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää tyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman mahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli käymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?"
Tuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa nuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni muutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä. Vihdoin hän kohotti päänsä.
"Kuulkaa", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, "tahdon olla avomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla on tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia [maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on parempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne."
"Mistä syystä?" don Pedro kysyi hämmästyneenä.
"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua, jääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin en sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana."
"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa; vieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton."
"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä minulla on kiire saada tämä päättymään."
Don Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän kääntyi tuntemattomaan päin sanoen:
"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä tänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne pelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie."
"Olkoon menneeksi!" tuntematon vastasi jyrkästi, "olen varoittanut teitä, nyt saatte syyttää itseänne."