V.
TUTTAVALLINEN KESKUSTELU.
Sittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn osastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa kohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.
Ukko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat kokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo soihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen kasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa kuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.
Päästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan pituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään muita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja kourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan, luultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi, Tiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn rautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä ärsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:
"Vihdoinkin."
Sana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan synkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.
Lausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen hymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin pääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin mietteisiin.
Jotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin jotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti nosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:
"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi."
"Sitä epäilen!" sanoi karkea ääni.
Ja nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi pää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.
Varjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä silmänräpäyksessä.
"Vai niin! Sinähän siinä oletkin", hän sanoi teennäisen iloisesti; "en todellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta yhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa."
Nuori mies ei liikahtanut.
"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?" hän vastasi ilkkuen.
"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata sitä?"
"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä."
"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan sisälle, istu ja jutelkaamme."
"Olkoon menneeksi sitten", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen eteenpäin, "erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä."
Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen alkavaa suuttumustaan:
"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?"
"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa", metsästäjä vastasi suoraan.
"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi."
"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?"
"Mitä sinä uskallat sanoa!" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.
"Muuten se on minusta yhdentekevää", metsästäjä sanoi halveksivasti kohauttaen olkapäitään, "oletteko isäni tai ette; mitä se sitten merkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että luonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen itsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan kehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä, yhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen tulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä."
Ukko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen metallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili ivallisesti.
"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra sitä, joka on ruokkinut häntä."
"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi", metsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään pitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.
Suuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta Tiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen tuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi yhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:
"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa nimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen ylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut imarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin täydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet menemään pitkälle, ennustan sen."
Ääni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että ne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.
Kivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään isänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva ilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:
"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?"
"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua huolettaa."
"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen ilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne."
"Imartelet minua, muchacho", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.
"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille esitän."
"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?"
"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän intiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas siinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden."
"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot minulle tehdä."
"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja silloin…"
"Ja silloin…" ukko toisti ivallisesti.
"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne väliin."
"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi."
"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi."
"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole sinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana kuin sinullakin."
Kivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt puhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.
"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä niin sopimattomalla ajalla."
"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani."
"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne hänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan kahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi."
"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä."
"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!"
"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin."
"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan äskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä seuranneet."
"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?"
"Aluksi, onko se totta."
"Aivan totta, näet että olen suora."
"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat uneen vaipuneina?"
"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään."
"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?"
"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt."
"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät julmaan kuolemaan?"
"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten olet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään."
"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen hävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista varovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon merkitse."
"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa."
"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en ymmärrä, hämmästyttää minua kovin."
"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!"
"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?"
"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi, että vastaat yhteen ainoaan kysymykseen."
"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen."
"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö ole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen taivaasta, niin siniset ne ovat."
Tämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja kuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.
"Minkätähden kysytte minulta sitä?" hän sanoi epävarmalla äänellä.
"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?"
"En ole tullut katselleeksi häntä", nuorukainen sanoi yhä neuvottomampana.
"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin tarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin minun aikanani, jota en voi uskoa."
"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!" nuorukainen huudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, "niin, minä olen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on mielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?"
"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon näkeminen on tehnyt sinuun?"
"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi kysymys."
"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden vapautan sinut vastaamasta siihen."'
Nuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa katsetta.
"Palatkaamme nyt", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen, "selitykseemme."
"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole ymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun hyväksesi?"
Kivisydän vavahti hämmästyksestä.
"Minun hyväkseni!" hän huudahti, "mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön ja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!"
"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti."
"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan."
"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa pidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan sinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?"
"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin voinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän puoleltanne."
"Luuletko niin, poikaseni?" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.
Nuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.
"Otaksun", hän jatkoi, "että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette olettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin mitä nyt aijotte tehdä heille?"
"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein päättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan sinusta."
"Minusta!" nuori mies huudahti säpsähtäen.
"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua kokonaan toivomukseesi."
"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?"
"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen."
"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja tavoillenne, minua kauhistuttaa!"
"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi; hitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että muistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani vastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun sanojani."
"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät ja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään tämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne, niin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista tarkoitusta."
Riemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan kasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja leikkisälle ilmeelle.
"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin voisi sen aavistaa."
"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene ensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin kiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin tahdotte päästä."
"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!"
"Minua!" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja tullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.
"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan kysymyksessä?"
"Voi, ei", nuori mies jatkoi surullisesti pudistaen päätään, "se on mahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja kuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna jollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se on mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton. Toistan sen, se on mahdotonta."
Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani", hän sanoi, "mitä tulee tuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon, tuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden eriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se itsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan ajoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama uskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä kiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa nainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa ne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa tunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin kunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan sydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi on pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei tunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita inhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu naisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi olla enin heidän inhoamansa."
"Riittää", nuori mies huudahti kiivaasti, "teidän hirmuiset periaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja raadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua; mitä aijotte tehdä vangeillenne?"
"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan kokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi."
"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa; huomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä."
"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani."
"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki mitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?"
"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin juttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua huonoon valoon heidän silmissään."
"Teitä huonoon valoon!" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.
"Lempo soikoon!" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, "pidän kiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo kadottaa sen tuottamaa kunniaa."
"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle antamaanne lupausta?"
"Ole rauhassa, minä en petä sitä."
"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan valmiiksi kaikki."
"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen asiasta."
Molemmat miehet erosivat.
Tiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä heikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman näköisenä päätään.
"Rakkaus tekee tarkkanäköiseksi", hän mutisi hiljaisella äänellä, "älkäämme antako hänelle tilaisuutta arvata suunnitelmiani, sillä jo monta vuotta sitten suunnittelemani koston menestyminen olisi ikuisesti mennyttä juuri siinä silmänräpäyksessä, kun olen sen saavuttamaisillani."
Sen sijaan että olisi oikaissut itsensä vuoteelleen, ukko tarttui melkein loppuun palaneeseen soihtuun ja lähti luolasta.
Huolimatta tukalan asemansa aiheuttamasta levottomuudesta ihmisten keskuudessa, joiden hurja ulkomuoto ja raaka käytös olivat sangen vähän luottamusta herättäviä, matkustajat olivat viettäneet jotenkin rauhallisen yön. Ei mikään levottomuutta herättävä ääni ollut häirinnyt heidän lepoansa, ja lyhyen keskustelun jälkeen he olivat, väsymyksestä uupuneina ja erilaisten tänä onnettomana päivänä tuntemiensa mielenliikutusten riuduttamina, vihdoinkin nukkuneet. Doña Hermosa oli, kun hän heräsi aamun sarassa, tuntenut itsensä aivan täydellisesti parantuneeksi edellisen päivän kärsimyksistä. Metsästäjän haavalle paneman lääkkeen vaikutuksesta alkoi käärmeenpurema, joka nyt ei enää tuottanut mitään vaaraa, jo arpeutua, ja nuori tyttö tunsi jo saaneensa kylliksi voimia voidakseen istua hevosen selässä ja ilman liian suurta vaivaa jatkaakseen matkaa.
Tämä ilahduttava uutinen hajoitti aivan täydelleen ne tummat pilvet, jotka olivat synkentäneet hacienderon otsaa, ja hän odotti vilkkaan kärsimättömästi isäntänsä varhaista käyntiä, jonka tämä todennäköisesti pian tulisi tekemään hänen luokseen.
Kun Tiikerikissa otaksui, että niiden, joille hän oli tarjonnut vieraanvaraisuuttaan, pitäisi olla hereillä, hän todellakin tuli heidän luokseen kuulemaan, kuinka he olivat viettäneet yönsä.
Haciendero kiitti häntä lämpimästi, vakuuttaen että kaikki olivat reippaita ja terveitä ja että doña Hermosakin tunsi itsensä melkein parantuneeksi.
"Sitä parempi", Tiikerikissa vastasi, heittäen hehkuvan katseen nuoreen tyttöön. "Olisi ollut sääli, jos niin ihastuttava olento olisi menehtynyt niin kurjalla tavalla. Mutta mitä aijotte tehdä? Älkää käsittäkö väärin kysymystäni, olisin onnellinen, jos saisin pitää teidät luonani, ja mitä kauemmin viivytte täällä, sitä suuremman ilon valmistatte minulle."
"Kiitän teitä hyväntahtoisesta tarjouksestanne", don Pedro vastasi, "mutta valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan; haciendassa ollaan hyvin levottomia minun tähteni, ja pidän tärkeänä päästä itse mahdollisimman pian rauhoittamaan heitä, joihin viivästynyt poissaoloni on täytynyt tehdä tuskallisen vaikutuksen."
"Se on totta; te aijotte siis lähteä?"
"Mahdollisimman pian, sen myönnän; onnettomuudeksi ei minulla ole hevosia, joilla voisin tehdä tuon tuskin parin penikulman pituisen matkan, jonka tähden tahtoisin pyytää teitä vielä lisäämään hyväntahtoista vierasvaraisuuttanne, josta en todellakaan tiedä kuinka voisin kiittää teitä, antamalla minun ostaa ne eläimet, joita tarvitsen päästäkseni kotiin, samalla kuin olisin teille kiitollinen oppaasta, joka ohjaisi meidät tästä metsästä, mikä oli tulemaisillaan minun haudakseni, niin että voin päästä oikealle tielle. Kuten näette, caballero, luotan suuresti kohteliaisuuteenne."
"Te ette pyydä ollenkaan liian paljon, señor. Koetan täyttää toivomuksenne. Mutta mistä johtuu, että olette ollut näin jalkaisin eksyneenä keskellä aarniometsää niin kaukana asutuilta paikoilta?"
Haciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot olivat kylmät ja rauhalliset.
Don Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Tiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun haciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:
"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei minulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi myöhäistä — tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan takaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin, että voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä suhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti aamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten. Tunnin kuluttua annan teille tiedon."
Näin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja ennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen, siinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.
Puolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä; vihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka puhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.
Nämä tottelivat epäröimättä.
Muutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he edellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.
Täältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he nauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut aamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät säteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä ruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni loppumattomiin.
Aamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle ruohomättäälle.
Muutamia harvoja punaihoisia, hajaantuneina sinne tänne kummulla, asestettuina ja maalattuina taisteluasuun, käveli edestakaisin välinpitämättömän näköisenä, näyttämättä huomaavan vieraiden läsnäoloa.
"Olen pitänyt parempana asettaa aamiaisen tänne", Tiikerikissa sanoi, "jotta voitte nauttia ihanasta näköalasta."
Don Pedro kiitti häntä, ja ukon uudistetusta kehoituksesta hän asettui tyttärensä ja don Lucianon kanssa mättään viereen.
Peonit söivät erikseen.
Ateria oli kehno.
Siihen kuului punaisia frijoleja [jonkunlaisia papuja] ryytipippurin kanssa, tasajoa [kuivaa, savustettua tai suolattua lihaa], muutamia paloja metsänriistaa tortillas de mais'in [maissikaakkuja] kanssa, mikä kaikki huuhdottiin alas smilaxvedellä ja pulquella [puualoen mehusta valmistettua juovutusjuomaa].
Se oli oikea metsästäjäateria.
"Syökää ja juokaa", Tiikerikissa sanoi, "sillä teillä on jotenkin pitkä matka edessänne."
"Ettekö kunnioita meitä ottamalla osaa ateriaan, jonka niin kohteliaasti tarjoatte meille?" don Pedro kysyi, kun hän näki, että ukko jäi seisomaan.
"Suonette anteeksi, caballero", Tiikerikissa vastasi kohteliaasti, mutta järkähtämättömästi, "olen syönyt suurusta jo kauan sitten."
"Ah!" haciendero sanoi, tyytymättömänä tähän vastaukseen, "sepä oli ikävää; ainakin tyhjennätte kaiketi tämän pulque-sarven terveydekseni?"
"Olen todellakin pahoillani täytyessäni kieltäytyä, mutta se on minulle mahdotonta", hän vastasi kumartaen.
Tämä uudistettu kielto teki, huolimatta ukon näennäisesti hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta, äkisti hänen ja hänen vieraidensa välit kylmiksi. Amerikalaiset Uudessa Espanjassa ovat siinä suhteessa arabialaisten kaltaisia, etteivät he koskaan syö ja juo muiden kuin ystäviensä kanssa.
Don Pedron aivojen läpi lensi epämääräinen epäluulo, ja hän heitti tutkivan katseen ukkoon, mutta mikään isännän hymyilevissä piirteissä ei näyttänyt vahvistavan hänen epäluuloansa.
Ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.
Sen päätyttyä doña Hermosa kysyi, sitten kun hän oli kiittänyt Tiikerikissaa tämän ylevämielisestä vieraanvaraisuudesta, eikö hän ennen lähtöä saisi tavata metsästäjää, joka edellisenä iltana oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen.
"Hän on poissa nyt juuri, señorita", ukko vastasi hymyillen, "poissa teidän palveluksessanne, mutta luulen, että hän pian tulee takaisin."
Nuori tyttö aikoi juuri pyytää selitystä näihin sanoihin, kun joku kaukaisen ukkosen kaltainen jyminä kuului metsästä ja lisääntyi joka hetki.
"Niinkuin juuri arvelinkin, señorita", Tiikerikissa sanoi, "se henkilö, jota haluatte nähdä, on tulossa. Muutaman minuutin kuluttua hän on täällä. Kuulemanne jymy aiheutuu hänen tuomiensa hevosten nelistämisestä."