VI.
MATKA.
Jonkun hetken kuluttua matkustajat näkivät todellakin jotenkin lukuisan ratsastajajoukon tulevan esiin metsästä.
Kivisydän ratsasti tämän joukon edessä, ja don Pedro näki suureksi mielihyväkseen, että häneltä niin rohkeasti ryöstetyt hevoset ja kuormamuulit tulivat ratsuosaston jäljessä.
"Ahaa!" hän sanoi, "luulen että rosvot ovat olleet pakotetut jättämään saaliinsa."
"Siltä näyttää", ukko vastasi melkein huomaamattomasti hymyillen.
Metsästäjä oli sillä välin pysähdyttänyt joukon teocalin alapuolelle, itse hän oli astunut alas hevosen selästä ja lähti matkustajia kohti, joiden luo hän pian saapui.
"Kuten näen, on retkenne onnistunut", Tiikerikissa sanoi ivallisesti.
"Kyllä", vastasi metsästäjä jyrkästi, kääntäen hevosensa poispäin.
"Olen sen johdosta onnellinen", sanoi ukko kääntyen don Pedroon, "näin ollen voitte matkustaa kotiin omilla hevosillanne ja kadottamatta mitään tavaroistanne."
"En todellakaan tiedä, kuinka voisin osoittaa kiitollisuuttani kaikesta hyväntahtoisuudestanne", don Pedro sanoi liikutetulla äänellä.
"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on ollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä onneton asemanne on minussa herättänyt."
Vaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti, lausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan ilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen vaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don Pedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut vastaan loukkauksen.
"Lopettakaamme", Kivisydän sanoi jyrkästi, "aurinko on jo korkealla, on aika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa."
"Aivan niin", Tiikerikissa myönsi, "niin ikävää kuin minusta onkin, etten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni ilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on parasta, että lähdette."
Don Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien seuraamana he läksivät alas tasangolle.
Teocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat olivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen paikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.
Ennenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita kertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.
"Mitä etsitte, señor?" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta liikkeestä.
"Suonette anteeksi", don Pedro vastasi, "mutta pelkään ilman opasta lähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka hyväntahtoisesti olette luvannut minulle."
"Kuitenkin hän on edessänne, señor", Tiikerikissa sanoi, osoittaen metsästäjää.
"Niin", tämä vastasi, luoden uhmaavan katseen ukkoon, "minä näytän teille tien ja lupaan teille, että mitä esteitä eteemme sattuukin, tulkoon ne sitten ihmisten tai villieläinten taholta, niin vien teidät vahingoittumattomina haciendaan."
Tiikerikissa ei vastannut näihin sanoihin, jotka nähtävästi tarkoittivat häntä. Hän tyytyi kohauttamaan vain olkapäitään, samalla kuin vaikeasti käsitettävä hymyily leikki hänen tiukasti yhteen puristetuilla huulillaan.
"Oh!" haciendero sanoi, "jos te, señor, saatatte meitä, niin ei meillä ole mitään pelättävää, sillä teidän jalomielinen menettelynne aikaisemmin on minulle varmana takeena tulevaisuudesta."
"Lähtekäämme!" metsästäjä lausui, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin paljon."
Matkustajat nousivat satulaan vastaamatta.
"Hyvästi ja onnea matkalle!" Tiikerikissa sanoi, nähdessään heidän aikovan lähteä liikkeelle.
"Vielä sana, jos sallitte, caballero", haciendero lausui, kumartuen hieman isäntänsä puoleen.
Tämä astui pari askelta eteenpäin kohteliaasti kumartaen,
"Puhukaa, señor", hän sanoi, "voinko tehdä teille jonkun uuden palveluksen?"
"Ette", meksikolainen vastasi, "olen jo liiankin suuressa kiitollisuuden velassa teille. Mutta ennenkuin eroan teistä, kenties ainaiseksi, tahtoisin sanoa teille, että, tahtomatta tutkia vaikutteitanne, jotka ovat saattaneet teidät menettelemään minua kohtaan kuten olette tehnyt, teidän käytöksenne on näennäisesti ollut siksi sydämellistä ja siksi jaloa, jotta minun täytyy lausua siitä täysi tunnustukseni. Ja mitä tapahtuneekin, señor, ja kunnes minulle täysin osoitetaan asian olevan päinvastoin, katson olevani teille velkaa, ja jos tilaisuus siihen joskus tarjoutuu, niin tiedän maksaa velkani, johon olen teille joutunut."
Ja ennenkuin Tiikerikissa, hämmentyneenä tästä hyvästijättöpuheesta, joka osoitti, ettei hacienderoa oltu täysin johdettu harhaan, oli ehtinyt saavuttaa kylmäverisyytensä, meksikolainen kannusti hevostaan ja poistui äkkiä saavuttaakseen seurueensa, joka oli muutaman askeleen häntä edellä.
Ukko seisoi liikkumatta, katse matkustajiin tähdättynä, kunnes nämä viimein katosivat metsään. Sitten hän palasi teocaliin, mumisten kolkolla äänellä:
"Olisiko hän huomannut tarkoitukseni? Ei, se on mahdotonta. Hänen epäluulonsa on kuitenkin herännyt, en ole ollut kyllin varovainen."
Sillä välin matkustajat olivat tunkeutuneet metsään aivan Kivisydämen kintereillä. Tämä ratsasti yksikseen muutamia askeleita edelläpäin, pää painuksissa ja nähtävästi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
Lähes kaksi tuntia he kulkivat siten eteenpäin, vaihtamatta sanaakaan. Metsästäjä ratsasti aivankuin hän olisi ollut yksin, piittaamatta vähääkään niistä, joille hän näytti tietä, ja kääntämättä edes päätään nähdäkseen seurasivatko nämä vai ei.
Tämä käytös ei erikoisesti ihmetyttänyt hacienderoa, joka siihen katsoen, millä tavoin hän edellisenä iltana oli tutustunut metsästäjään, odottikin tämän luonteessa olevan erinäisiä omituisuuksia. Kuitenkin hän tunsi mielessään loukkaantuvansa tämän miehen osoittamasta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, vaikka hän oli koettanut voittaa hänen suosiotaan hyväntahtoisuudellaan. Eikä hän yrittänytkään katkaista hiljaisuutta ja tekeytyä ystävällisemmäksi.
Vähän ennen kahtatoista matkustajat saapuivat jotenkin suurelle avonaiselle paikalle, jonka keskellä kartiomaisesti sangen korkealle kohoavan yksinäisen kallion ra'oista pulppusi esiin raikas ja kristallikirkas lähteensilmä, raivaten kapeana purona tiensä tiheän kurjenmiekkapensaikon läpi.
Tämä aukeama, ympäröivien tuuheiden jättiläispuiden varjostamana, tarjosi väsyneille matkustajille suloisen lepopaikan.
"Vartokaamme tässä, kunnes pahin auringonhelle on ohi", sanoi opas, joka nyt ensi kerran avasi suunsa teocalista lähdettyä.
"Olkoon menneeksi", haciendero vastasi hymyillen, "muutoin paikka ei voisi olla paremmin valittu."
"Erään kuormamuulin selässä on ruokavaroja ja virvokkeita, joita voitte käyttää hyväksenne, jos haluatte; ne on pantu mukaan teidän varallenne", metsästäjä lisäsi.
"Entä te, teettekö meille seuraa?" haciendero kysyi.
"En ole nälissäni enkä janoissani; älkää siis huolehtiko minusta, minulla on muita asioita ajateltavana."
Huomattuaan ettei maksanut vaivaa olla itsepäinen, don Pedro astui hevosen selästä, jonka jälkeen hän otti tyttärensä syliinsä, nostaen hänet nurmikolle puron varrelle.
Hevoset pantiin liekaan ja kukin ajatteli vain nauttia muutaman hetken lepoa.
Kun Kivisydän oli ääneti auttanut peoneita purkamaan ruokavaroja kantaneen muulin taakan ja levittänyt ne don Pedron ja hänen tyttärensä eteen, hän poistui pitkin askelin ja katosi metsään.
"Omituinen mies!" capatazi mutisi, käyden ahnaasti käsiksi edessään oleviin ruokavaroihin.
"Hänen käytöksensä on käsittämätön", don Pedro vastasi.
"Huolimatta hänen tylystä esiintymisestään uskon kuitenkin hänestä hyvää", doña Hermosa huomautti lempeästi. "Aina tähän asti hänen käytöksensä meitä kohtaan on ollut moitteeton."
"Se on totta", hänen isänsä sanoi; "kuitenkin hän näyttää osoittavan kylmyyttä, joka, myönnän sen, tekee minut levottomaksi, tietämättäni minkä vuoksi."
"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän asti tehnyt meille vain hyvää", toisti nuori tyttö lempeästi, "meidän on häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on pelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta."
"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen."
"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin, on tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen tapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain arkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole tottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän heidän kanssaan puhuisi."
"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa, lapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä, sen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan."
"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä muuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka. Anna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain täyttää meille antamansa lupauksen."
"Aivan niin, señorita", huomautti capatazi, "mutta myöntäkää, että joutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata."
"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa meidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä niin arvottoman petollisesti?"
"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin meidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen äärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan."
"Sitäpaitsi", don Pedro lisäsi, "minä en voi käsittää mikä välttämätön pakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään."
"Kuka tietää, isä kulta", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen, "kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus."
"Joka tapauksessa, señorita", capatazi toisti, "ainoa seikka, minkä varmasti voi huomata tässä asiassa, on se, että jos tuo mies ei palaa, niin asemamme on kauheampi kuin se, mistä hän pelasti meidät eilen, sillä silloin meillä oli ampuma-aseet, ja tänään olemme aivan aseettomia ja kykenemättömiä puolustamaan itseämme, jos ihmiset tai villit eläimet hyökkäisivät kimppuumme."
"Se on totta", haciendero huudahti kalveten, "meiltä on anastettu aseet nukkuessamme; sitä en tullut ajatelleeksi. Mitähän se merkitsee? Olisimmeko joutuneet satimeen ja olisiko tuo mies todellakin petturi?"
"Ei isä kulta", nuori tyttö vastasi vilkkaasti, "hän on viaton, siitä olen vakuutettu. Saat heti nähdä epäilyksiesi olevan vääriä."
"Jumala suokoon sen!" don Pedro mumisi, tukahduttaen huokauksensa.
Tällä hetkellä kuului terävä ja pitkä vihellys jotenkin kaukaa.
Kuullessaan tämän äänen metsästäjän hevonen lakkasi tähän asti rauhallisesta syönnistään, kohotti päänsä ja höristi korviaan, jonka jälkeen se äkkiä läksi sinne päin, mistä vihellys oli kuulunut, hirnahtaen iloisesti, ja hävisi metsään.
"Mitä minä sanoin, señorita", capatazi huudahti, "uskotteko nyt minua?"
"En", tyttö vastasi vakavasti, "en usko teitä, tuo mies ei ole mikään petturi! Kuinka paljon ulkonaiset seikat näennäisesti todistavatkin häntä vastaan, niin saatte kuitenkin kohta nähdä, että olette erehtynyt."
"Tällä kertaa, tyttäreni, olen täysin samaa mieltä don Lucianon kanssa. On selvää, että tuo onneton syystä tai toisesta on jättänyt meidät oman onnemme nojaan."
Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään, mutta ei vastannut.
Haciendero jatkoi:
"Mitä on tehtävä? Meidän täytyy tehdä päätös, emme voi tähän jäädä odottamaan yön tuloa."
"Luullakseni", capatazi sanoi, "meillä ei ole mitään muuta neuvoa kuin heti lähteä matkaan. Kenties tuo lurjus tällä hetkellä valmistautuu hyökkäämään kimppuumme kaltaistensa rosvojen etunenässä?"
"Niin, mutta mihin menemme? Eihän kukaan meistä tunne tietä", haciendero huomautti.
"Hevosilla on pettämätön vaisto, joka aina johtaa heidät asutuille seuduille. Annamme heidän ohjaamatta mennä minne haluavat."
"Kenties sitä voisi koettaa, ehkä se voi onnistua. Lähtekäämme matkaan viipymättä."
"Jumalan tähden, isä kulta!" doña Hermosa huudahti rukoillen, "ajatelkaa mitä teette! Älkää tehkö mitään hätäpäissänne, jota piankin saatte katua, siitä olen vakuutettu. Vartokaa vielä hetkinen! Kellohan on tuskin kahtatoista, eihän tunti sinne tai tänne merkitse mitään."
"Minä en odota minuuttiakaan, en sekuntiakaan!" haciendero huudahti, nousten kiivaasti pystyyn. "Kas niin, pojat! Satuloikaa hevoset nopeasti, me lähdemme."
Peonit valmistuivat täyttämään käskyä.
"Malttakaa, isä kulta", nuori tyttö sanoi, "kuulen hevoskavioiden kapsetta metsästä, oppaamme palaa."
Epäillen ja vasten tahtoaan haciendero, tyttärensä vakuuttavan äänen johdosta, painautui vielä kerran nurmikolle, viitaten seuralaisilleen, että tekisivät samaten.
Doña Hermosa ei ollut erehtynyt; hänen kuulemansa ääni ei kylläkään tuntunut johtuvan hevoskavioista, sillä se oli hidas ja raskas, mutta joka tapauksessa suurikasvuisesta eläimestä. Se läheni muuten kuuluvasti.
"Kenties se on harmaa karhu", haciendero mumisi.
"Tahi puuma saalista tavoittamassa", capatazi lisäsi matalalla äänellä.
Matkustajat olivat hyvin levottomia. Ollen aseettomina ja voimatta puolustaa itseään täällä metsässä he huomasivat, että jos joku peto hyökkäisi heidän kimppuunsa, he olisivat tuhon omia, sillä pakokin oli mahdoton paikallistuntemuksen puutteessa.
"Te erehdytte", sanoi nuori tyttö, joka yksin oli säilyttänyt kylmäverisyytensä ja mielenmalttinsa, "ei mikään vaara uhkaa meitä. Katsokaa, hevosethan syövät yhä, osoittamatta vähintäkään levottomuutta."
"Se on totta", don Pedro myönsi, "jos ne olisivat tunteneet pedon tympeän hajun, niin ne olisivat tulleet pelästyksestä hurjiksi ja jo lähteneet karkuun."
Äkkiä pensaat hajosivat ja metsästäjä tuli näkyviin taluttaen hevostaan suitsista.
"Olin varma siitä", nuori tyttö huudahti riemuissaan, samalla kuin hänen isänsä ja capatazi, noloina epäluulojensa takia, punehtuivat ja painoivat päänsä alas.
Metsästäjän kasvot olivat yhtä kylmät ja liikkumattomat kuin hänen lähtiessään aukeamalta, mutta hänen katseensa oli vieläkin synkempi.
Hänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna purjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.
"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä", hän sanoi vähän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "mutta minä huomasin vasta liian myöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi otaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on erittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois tästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne aseita."
"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?"
"Miksi muuten olisin niin tehnyt?" metsästäjä vastasi koruttomasti. "Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen päässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät laitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme. Mutta", hän lisäsi katkerasti hymyillen, "se oli löydetty ja ryöstetty, jonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja sen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön. Ilman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten."
Tämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella äänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.
Hän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi amerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes, ruutia, luoteja ja kirveitä.
"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki tulee ja teidän täytyy käyttää niitä."
Meksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa aina hampaisiin asti.
"Nyt", metsästäjä sanoi, "voitte ainakin puolustautua miesten tavoin, sallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit."
"Ui!" nuori tyttö mumisi, "tiesinhän että hän menettelisi siten."
"Kiitos, señorita!" metsästäjä vastasi, "kiitos siitä, että olette luottanut minuun."
Hänen näin lausuessaan hänen kasvonpiirteensä olivat vilkastuneet ja salama oli leimahtanut hänen katseestaan, mutta heti sen jälkeen hän saavutti marmorimaisen jäykkyytensä ja sanoi: "Olen luvannut viedä teidät vahingoittumattomina kotiin ja teen niin."
"Pelkäättekö siis jotakin vaaraa?" don Pedro kysyi.
"On aina olemassa vaaroja", metsästäjä vastasi katkerasti, "etenkin salomaalla."
"Uhkaisiko meitä jokin petos?"
"Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata; käyttäkää vain hyväksenne sanojani. Jos tahdotte säilyttää päänahkanne, niin teidän täytyy, mitä tahansa näettekin minun tekevän tai sanovan ja kuinka tahansa käyttäydynkin, ehdottomasti luottaa minuun ja totella minua ilman epäilyä ja pelkoa kaikessa mitä käsken, sillä kaikilla toimillani on vain yksi päämäärä, nimittäin pelastaa teidät. Suostutteko näihin ehtoihin?"
"Kyllä!" doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "mitä hyvänsä tapahtuneekin, me emme epäile teidän rehellisyyttänne, ja toimimme vain teidän ohjeittenne mukaan."
"Sen vannon teille", haciendero vahvisti.
"Hyvä on, nyt vastaan kaikessa puolestanne, älkää pelätkö mitään. Älkää puhuko mitään enää minulle, minun täytyy koota ajatukseni hetkiseksi."
Kumarrettuaan kevyesti hän poistui muutamia askeleita ja istuutui erään puun juurelle.
Sillä välin meksikolaisten uteliaisuus oli äärettömästi jännityksissä, he näkivät että vakava vaara epäilemättä uhkasi heitä ja että metsästäjä koetti mielessään keksiä jotakin keinoa sen välttämiseksi. Mutta sitten kun heillä nyt oli hyvät aseet, sarvet ruutia ja luoteja täynnään, he katselivat asemaansa aivan toisessa valossa, ja vaikka he olivatkin hyvin levottomia, niin he eivät kuitenkaan epäilleet voivansa välttää satimia, joita heille oli viritetty.
Kun metsästäjä oli istunut liikkumatta kuin kuvapatsas noin puolen tuntia, hän kohotti päänsä, laski puiden varjojen pituuden ja nousi vilkkaasti.
"Ratsaille!" hän sanoi, "on aika meidän lähteä."
Ja kädenkäänteessä hevoset olivat kunnossa ja matkustajat satulassa.
"Eteenpäin!" metsästäjä lausui, "intiaanilaisessa kulkujärjestyksessä, ja seuratkaa tarkoin liikkeitäni."
Erämaassa tarkoitetaan intiaanilaisella kulkujärjestyksellä kulkemista jäljekkäin, jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä matkastaan.
Mutta sen sijaan että olisi jatkanut entiseen suuntaan, metsästäjä ohjasi hevosensa puroon, jonka juoksua hän seurasi aina erääseen kauempana olevaan paikkaan, jossa kaksi muuta vesistöä yhtyi siihen. Kivisydän poikkesi vasemmanpuoliselle vesistölle, jonka juoksua hän seurasi.
Meksikolaiset olivat täsmälleen noudattaneet tätä liikettä ja seurasivat jäljessä, niin että kunkin hevosen pää oli edellä kulkevan lautasilla.
Kuumuus oli painostava metsässä, jossa ilmanliike lehdistön ehkäisemänä oli tuskin huomattava. Syvin hiljaisuus vallitsi kaikkialla, linnut, kyyköttäen lehtien seassa, olivat lakanneet laulamasta, vain lukemattomien lammikkojen päällä kuhisevien moskiittimäärien yksitoikkoinen surina kuului.
Sillä välin laajeni se puro, jota he seurasivat, yhä enemmän ja kasvoi vähitellen joeksi. Jo näkyi siellä täällä mustia chicoteja [Chicoteiksi sanotaan juurineen irti temmattuja puita, joita virrat vievät mukanaan. Nämä tuottavat usein vakavia vaaroja laivaliikkeelle.], joilla seisoi yhdellä jalalla flamingoja ja haikaroita. Rannat alkoivat tulla jyrkiksi molemmin puolin ja hevosten oli jo toisinaan pakko uida.
Tämä tuntematon joki, jonka siniset aallot eivät vielä koskaan olleet kuvastaneet muuta kuin taivaan sineä tai sen rantojen yli epäsäännöllisesti nojaavien puiden vihreätä kupua, tarjosi suurenmoisen ja majesteetillisen näyn, joka toi sydämeen eräänlaisen suloisen ja uskonnollisen raskasmielisyyden.
Matkustajat kiiruhtivat yhä eteenpäin, ääneti kuin aaveet uiden hitaasti virran uomassa oppaansa jälkeen, jonka kotkansilmä tarkasti joen rantoja.
Tultuaan paikalle, jossa suunnaton kallionlohkare kohosi yksinäisen vartian tavoin ja muodosti ikäänkuin tavattoman suuren holvin veden päälle, Kivisydän poikkesi vähän suunnasta, ja liukuen hevosensa selästä, jonka ohjat hän antoi jäljessään tulevalle don Pedrolle, hän heittäytyi veteen ja ui holvin alle, viittaamalla kehoitettuaan seuralaisiaan jatkamaan matkaansa. Pian metsästäjä taas näyttäytyi. Hän istui nyt tuollaisessa intiaanilaisessa kanootissa, jotka tehdään lämpimällä vedellä kiskotusta tuohesta ja ovat tavattoman keveitä.
Muutamalla melan vedolla hän oli saavuttanut matkustajat. Nämä siirtyivät kanoottiin, joten hevoset, vapautuneina ratsastajiensa painosta, voivat uida helpommin.
Doña Hermosa oli ihastunut tähän muutokseen. Kärsien vielä haavastaan hänestä alkoi tuntua hyvin vaikealta pysytellä hevosen selässä, huolimatta kaikista yrityksistään salata väsymystään.
Mutta metsästäjän tarkka silmä oli huomannut nuoren tytön väsymyksen, ja tämän takia hän olikin noutanut kanootin.
He jatkoivat siten matkaansa noin tunnin ajan, minkään herättämättä heissä levottomuutta tai saattamatta heitä epäilemään vihollisen läheisyyttä. Vihdoin he saapuivat eräälle kohdalle jokea, jossa rannat jotenkin pitkän matkaa kohosivat äkkijyrkkinä melkoisen korkealle, pusertaen joen kahden kohtisuoran kallionseinän väliin.
Keskellä jokea kohousi harmahtava, noin kuudenkymmenen metrin laajuinen graniittikallio. Tätä kalliota kohti metsästäjä ohjasi kanootin.
Meksikolaiset, jotka aluksi ihmettelivät tätä liikettä, käsittivät kuitenkin pian sen. Kun he olivat vain vähän matkan päässä kalliosta, niin he huomasivat, että eräs sen kyljistä oli loiva ja että tällä puolen oli ammottava luolan suu.
Kanootti saapui rantaan ja matkustajat astuivat maihin. Päästyään kalliolle he kiiruhtivat taluttamaan sinne hevosensa. Eläinparat olivat milt'ei menehtyä väsymyksestä.
"Tulkaa", metsästäjä sanoi nostaen kanootin hartioilleen.
Meksikolaiset seurasivat häntä.
Luola oli avara ja näytti ulottuvan kauas veden alle.
Hevoset kytkettiin luolan peräosaan ja niille annettiin ruokaa.
"Täällä", metsästäjä sanoi, "olemme turvassa sikäli kuin erämaassa on mahdollista. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, vietämme yön täällä antaaksemme väsyneitten hevostemme levätä. Voitte tehdä tulen pelkäämättä, sillä aukot, joista päivänvalo tunkeutuu tänne, hajoittavat savun ja tekevät sen näkymättömäksi. Vaikka luulenkin johtaneeni vainoojaamme väärille jäljille, teen kuitenkin tiedustelumatkan ympäristöön. Älkää olko levottomia, lähellä ja kaukana ollen vartioin teitä. Tunnin kuluttua palaan. Ennen kaikkea älkää näyttäytykö. Erämaassa ei milloinkaan tiedä kenen tarkastettavaksi antautuu. Hyvästi hetkiseksi."
Hän läksi jättäen seuralaisensa sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, kun he, vaikkakin aavistivat suuren vaaran heitä uhkaavan, eivät voineet arvata, mistä tai miten tämä vaara heidät kohtaisi, ja koska he olivat kokonaan riippuvia miehestä, jonka todellista luonnetta ja tarkoitusta heidän oli mahdoton saada selville.