VII.
KAHAKKA.
Luonnolla on kuitenkin vaatimuksensa, joista se ei milloinkaan luovu. Niin suuresti levottomia kuin meksikolaiset olivatkin, niin ne rasitukset, joita he tämän pitkän päivämatkan aikana olivat saaneet kestää, vaikuttivat, että he tunsivat ehdotonta tarvetta saada voimansa takaisin. Hetken mietittyään sitä jännittävää, melkein epätoivoista asemaa, jossa he nyt olivat, don Pedro käski sen vuoksi peonien tehdä tulen ja laittaa illallisen.
On huomattavaa, että ihmiset, joiden elämä on enemmän ruumiillista kuin henkistä, eivät koskaan ole syömättä ja nukkumatta, mihin asemaan sattuma heidät saattaakin. Ruokahalua ja unta ei heiltä puutu milloinkaan. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ollen joka hetki vaarassa mahdollisesti joutua taisteluun elämästä ja kuolemasta joko ihmisiä tai luonnon voimia vastaan, heidän voimiensa täytyy olla niiden ponnistusten tasalla, joihin heidän on pakko alistua voittaakseen heitä kohtaavat esteet tai heitä uhkaavat vaarat.
Ateria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi levottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset tavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän turvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia keskenään.
Metsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun aurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi synkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut taivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun täydelleen.
Haciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa tehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla, jottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli levottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä vähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus teki sen mahdottomaksi.
Joen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä kohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka liikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen jälkeen taas kadoten.
Nämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin pesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.
"Tulkaa!" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen korvaan.
Don Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen.
Metsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.
Nuo kolme miestä menivät luolan sisään.
Illallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet levittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.
"Olette viipynyt kauan", haciendero sanoi.
"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin", metsästäjä vastasi, "mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin maksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä viljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole onnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden läpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat pystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja kanootteja hyökätäkseen kimppuumme."
"Onko heitä paljon?" haciendero kysyi.
"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on ampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan aseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät kiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan."
"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?"
"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento, jonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on kuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä itsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa. Mutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme. Teillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa."
"Mitkä nämä keinot ovat?" haciendero kysyi vilkkaasti.
"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella miehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet, jotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja varuillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois."
Doña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli levottomana.
Haciendero pudisti päätään.
"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta", hän sanoi, "sillä jos vihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he lopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa."
"Todennäköisesti niin tapahtuu", metsästäjä lausui kylmästi.
"Kuulkaamme toista keinoa, sillä nyt esittämämme näyttää mahdottomalta."
"Tämä kallio on maanalaisen käytävän kautta, joka kulkee joen uoman alta, yhteydessä toisen kallion kanssa, joka on jotenkin kaukana tästä paikasta, missä nyt olemme. Sinne tultuamme asetumme kanoottiin ja kun olemme päässeet toiselle rannalle, nousemme taas hevosen selkään ja koetamme pelastua pakenemalla."
"Minä pitäisin tätä keinoa parempana, elleivät hevosemme olisi niin lopen väsyneitä ja ellei pako erämaan kautta olisi melkein mahdoton."
"Punanahat tuntevat yhtähyvin kuin minäkin tämän kallion, jonne nyt olemme paenneet, kenties he jo ovat miehittäneet uloskäytävän, jonka kautta toivomme pääsevämme karkuun."
"Aijai", haciendero sanoi surullisena, "huolimatta hyvästä tahdostanne eivät ehdottamanne keinot ole onnistuneita."
"Tiedän sen. Paha kyllä ei riipu minusta, ettei asian laita ole toisin."
"No niin", don Pedro mumisi alistuvasti, "kuulkaamme viimeistä keinoa."
"Pelkään, että pidätte sitä vielä mahdottomampana kuin molempia toisia. Se on hullu ja epätoivoinen yritys, joka kenties tarjoaisi menestymisen mahdollisuuden, ellei mukanamme olisi naista, jota emme saa asettaa vaaraan pelastaaksemme hänet toisesta."
"Sitten ei maksa vaivaa puhua siitä", haciendero sanoi, luoden tuskallisen silmäyksen tyttäreensä.
"Anteeksi isäni", doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "kuulkaamme minkälainen keino on, kenties se päinvastoin on ainoa, todella mahdollinen. Selittäkää, señor", hän jatkoi metsästäjään kääntyen. "Sen jälkeen mitä olette tehnyt puolestamme, olisi kiittämätöntä olla noudattamatta neuvojanne. Mitä te epäilette sanoa meille minun tähteni, on, siitä olen vakuutettu, ainoa mahdollinen jäljellä oleva pelastuskeino."
"Kenties", metsästäjä vastasi, "mutta minä toistan, señorita, tämä mahdollisuus on teidän mukananne mahdoton."
Nuori tyttö suoristautui, ivallinen hymy väreili hänen huulillaan, hänen vastatessaan hieman pilkallisella äänellä:
"Te luulette siis minua hyvin heikoksi ja araksi, señor, koska ette rohkene puhua? Olen kyllä vain nainen, heikko kuten me kaikki olemme, mutta luulen osoittaneeni niinä muutamina tunteina, jotka olemme yhdessä matkustaneet, että sydämeni on vieras aralle pelvolle ja että, vaikkeivät ruumiilliset voimani vedäkään vertoja sielunvoimilleni, niin tahtoni voittaa kuitenkin tuon heikkouden, joka, sen pahempi, vaivaa sukupuoltani, ja asettaa minut aina tapahtumain tasalle, olkoot ne minkälaisia tahansa."
Kivisydän oli tarkkaavasti kuunnellut nuoren tytön sanoja. Se välinpitämättömyyden naamio, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli sulanut tämän sointuvan äänen vaikutuksesta ja heleä puna oli levinnyt hänen poskilleen.
"Suokaa anteeksi, señorita", hän vastasi äänellä, jonka hänen sisäinen liikutuksensa sai väräjämään, "olen ollut väärässä, minä puhun."
"Hyvä", tyttö sanoi hellästi hymyillen, "tiesinhän, että vastaisitte minulle."
"Apachit ovat, kuten jo olen maininnut, pystyttäneet leirinsä vähän matkan päähän täältä joen rannalle. Vakuutettuina siitä, ettei heitä häiritä, he eivät ole asettaneet mitään vahteja, vaan nukkuvat, juovat tulivettä tai polttavat, odottaessaan hetkeä, jolloin he hyökkäävät kimppuumme. Meitä on kuusi hyvin aseistettua ja päättäväistä miestä, sillä me tiedämme, että pelastuksemme riippuu yrityksemme onnistumisesta. Jos nousemme maihin saarella, yllätämme punanahat ja hyökkäämme voimakkaasti heidän kimppuunsa, niin onnistumme kenties aukaisemaan itsellemme tien, ja silloin olemme pelastetut, sillä tappionsa jälkeen he eivät uskalla ajaa meitä takaa. Tätä olen tahtonut ehdottaa."
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys. Doña Hermosa katkaisi sen.
"Olitte väärässä epäillessänne tehdä meille tämän ehdotuksen", hän sanoi vilkkaasti, "sillä se on tosiaankin ainoa mahdollinen. On parempi urhoollisesti käydä kohti vaaraa, kuin pelkurimaisesti vavista sitä odotellen. Liikkeelle, liikkeelle, emme saa menettää sekuntiakaan."
"Tyttäreni", don Pedro huudahti, "sinä olet järjiltäsi, ajattelehan, että antaudumme melkein varmaan kuolemaan."
"Olkoon niin, isäni", tytär vastasi kiihkeän voimakkaasti, "kohtalomme on Jumalan kädessä, hänen suojeluksensa on ollut liiankin huomattava tähän asti, jotta hän nyt jättäisi meidät."
"Señorita on oikeassa", capatazi huudahti, "menkäämme savustamaan nuo hornanhenget pesästään. Muuten olen vakuutettu siitä, että tämä metsästäjä, jolta nöyrimmästi pyydän anteeksi, että hetkisen olen epäillyt hänen luotettavuuttaan, hankkii meille tilaisuuden huomaamatta päästä aina apachien leiriin asti."
"Ainakin teen kaiken voitavani siihen suuntaan", metsästäjä vastasi koruttomasti.
"No, olkoon menneeksi, koska välttämättä niin tahdotte", haciendero sanoi huoaten.
Vaikkeivät peonit olleet ottaneet osaa keskusteluun, niin he kuitenkin tarttuivat kivääreihinsä päättäväisen näköisinä, joka osoitti, että he olivat päättäneet tehdä velvollisuutensa.
"Seuratkaa minua", metsästäjä sanoi sytyttäen ocotepuusta tehdyn soihdun valaistakseen tietä.
Sivumennen he ottivat hevosensa, jotka muutaman tunnin nyt levättyään olivat tulleet taas täysiin voimiinsa.
Matkustajat jatkoivat matkaansa luolan kautta. He kuulivat päänsä päällä laineiden kumean, yhtämittaisen äänen. Tuhansittain yölintuja, äkillisen tulenvalon häikäiseminä, heräsi kulkijain matkatessa ja kierteli heidän ympärillään, kirkuen kamalasti, korvia vihlovasti.
Kuljettuaan rivakasti eteenpäin noin kaksikymmentäyksi minuuttia metsästäjä pysähtyi.
"Vartokaa minua tässä", hän sanoi, jättäen soihdun capatazille ja poistuen juosten.
Hän ei viipynyt kauan poissa.
"Tulkaa", hän sanoi, "kaikki on hyvin."
He seurasivat häntä taas. Äkkiä he tunsivat kasvoillaan raikkaan ja purevan ilman, ja edessään pimeässä he näkivät pari kolme loistavaa pistettä; he olivat tulleet toiselle kalliolle.
"Nyt meidän täytyy olla kaksinverroin varovaisia", metsästäjä sanoi, "nuo loistavat pilkut, jotka näette sumun läpi, ovat apachien leiritulia. He ovat tarkkakuuloisia, pieninkin kolina ilmaisisi heille läsnäolomme."
Kanootti laskettiin taas veteen ja meksikolaiset astuivat siihen. Capatazi, joka istui tuon hauraan aluksen perässä, piti käsissään kaikkien, perässä uivien hevosten ohjaksia.
Joen yli mentiin muutamassa minuutissa. Kanootti karahti pian kumeasti rantahiekkaan.
Metsästäjä oli valinnut paikan taidokkaasti. Korkea kallio loi veteen pitkälti niin synkän varjon, että olisi ollut mahdoton erottaa matkustajia kymmenen askeleen päästä.
Metsä, joka oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä rannalta, tarjosi heti suojaa tiheiköissään pakolaisille.
"Señorita saa jäädä tähän yhden peonin kanssa vartioimaan hevosia", metsästäjä sanoi äkkiä, "sillä välin kun me teemme yllätysyrityksemme."
"Ei", nuori tyttö sanoi päättävästi, "minä en tarvitse ketään. Sen miehen, jonka jättäisitte luokseni, tarvitsette paremmin itse. Antakaa minulle pistooli, jotta voin puolustaa itseäni siinä tuskin luultavassa tapauksessa, että kimppuuni hyökättäisiin, ja lähtekää menemään."
"Kuitenkin, señorita", nuori mies väitti…
"Minä tahdon niin", tyttö sanoi ratkaisevasti, "menkää ja Jumala olkoon kanssanne."
Haciendero painoi kouristuksen tapaisesti tytärtään rintaansa vasten.
"Rohkeutta, isäni!" tytär sanoi syleillen häntä, "kaikki käy kyllä hyvin."
Hän otti isältään pistoolin ja poistui nopeasti, viitaten kädellään jäähyväisiksi.
Metsästäjä kehoitti vielä kerta tovereitaan varovaisuuteen, ja pieni joukko tunkeutui hänen jäljessään metsään.
Kuljettuaan peräkanaa noin neljännestunnin, he huomasivat apachien tulien loistavan lähellä.
Metsästäjän annettua merkin meksikolaiset heittäytyivät maahan ja alkoivat ryömiä hiljaa ja erittäin varovasti tuuma tuumalta, jännittyneen tarkasti, valmiina ampumaan huomatessaan vihollistensa tekevän vähimmänkin epäiltävän liikkeen.
Mutta mitään liikettä ei huomattu. Apachit nukkuivat, suurimmaksi osaksi, kuten helposti saattoi arvata, vahvasti päihdyksissä, väkijuomien liiallisen nauttimisen johdosta.
Ainoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui kumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti, kuten intiaanien tapa on.
Metsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki suojaa puunrungon takaa.
"Minä jätän nyt teidät", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, "menen leiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin älkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan."
Meksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.
Siitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat helposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin mitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät tulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.
Eteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät tähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina ampumismerkkiä.
Ne muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia. Mies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään armottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen tahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen kaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko elämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja omituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä häntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.
Noin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa kahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.
Apachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat väistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä valovyössä.
Metsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän luokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.
Päälliköt vastasivat hänen tervehdykseensä varsin kohteliaalla tavalla, joka on synnynnäistä punaihoisille.
"Veljeni on tervetullut", muuan päälliköistä sanoi, "tahtooko hän istua neuvottelutulen ääreen."
"Ei", metsästäjä vastasi kuivasti, "minulla on kiire."
"Veljeni on viisas", päällikkö jatkoi, "hän on jättänyt valkonaamat oman onnensa nojaan, koska hän tietää, että Tiikerikissa on antanut heidät alttiiksi apachisoturien pitkille, rihlatuille nuolille."
"Minä en ole jättänyt valkonaamoja oman onnensa nojaan, veljeni erehtyy. Olen vannonut suojelevani heitä ja teen myös niin."
"Tiikerikissan käsky sotii sitä vastaan."
"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikissaa, minä vihaan petosta. Minä en salli apachisoturien panna täytäntöön mitä heillä on mielessä."
"Ooah!" päällikkö sanoi, "veljeni puhuu hyvin kopeasti. Olen kuullut haarahaukan ärsyttävän kotkaa, mutta siipensä kärjellä kaikkivaltias lintu on musertanut sen tomuksi."
"Lopeta pilasi, päällikkö; sinä olet heimosi kuuluisimpia sotureita, älä salli itseäsi tehtävän häpeällisen petoksen välikappaleeksi. Tiikerikissa on ottanut vastaan nämä matkustajat kattonsa alle, on tarjonnut heille vieraanvaraisuuttaan. Sinä tiedät, että kestiystävyys on pyhä aavikolla."
Apachi nauroi ylenkatseellisesti.
"Tiikerikissa on suuri päällikkö, hän ei ole halunnut syödä eikä juoda valkonaamojen kanssa."
"Se on arvotonta petosta."
"Valkonaamat ovat varastelevia koiria, apachit nylkevät heidän päänahkansa."
"Roisto!" metsästäjä huudahti kiukuissaan, "minäkin olen valkonaama; tulehan tänne nylkemään päänahkaani!"
Ja nopeana kuin ajatus hän syöksyi intiaanipäällikön kimppuun, samalla kuin hän heitti karvalakkinsa maahan ja painoi puukkonsa hänen sydämeensä.
Äkkiä pamahti viisi laukausta ja muut tulen ympärille kokoontuneet päälliköt vierivät kuolettavasti haavoitettuina maahan.
Nämä päälliköt olivat ainoat, joilla oli ampuma-aseet.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" metsästäjä huusi, tarttuen kiväärinsä piippuun ja syöksyen hämmennyksiin joutuneitten apachien keskelle.
Meksikolaiset olivat heti ensi laukauksen jälkeen hyökänneet leiriin oppaansa avuksi.
Nyt raivosi kauhea verilöyly, sitä kauheampi, kun jokainen tiesi ettei mitään sääliä ollut odotettavana.
Onneksi oli valkoisilla pistoolinsa, jotka he laukaisivat aivan vasten vihollistensa rintaa, ja sen jälkeen hyökkäsivät heidän kimppuunsa sapeleineen.
Intiaanit olivat tulleet niin täydelleen yllätetyiksi, he kun eivät ollenkaan olleet odottaneet niin ankaraa hyökkäystä miesten taholta, jotka näyttivät nousseen maasta ja joiden lukumäärästä ei heillä ollut aavistustakaan, että puolet heistä olivat jo saaneet surmansa, ennenkuin toiset olivat saavuttaneet taas kylmäverisyytensä ja ajattelivat vakavasti puolustaa itseään. Mutta kun he aikoivat ryhtyä vakavaan vastarintaan, niin se oli myöhäistä, sillä meksikolaiset ahdistivat heitä niin kovasti että enempi taistelu oli mahdotonta.
"Lopettakaa!" metsästäjä huusi.
Valkoiset ja punanahat laskivat aseensa aivankuin yhteisestä sopimuksesta.
Metsästäjä jatkoi:
"Apachisoturit, heittäkää pois aseenne!"
Nämä tottelivat.
Oppaansa viittauksesta meksikolaiset sitoivat nyt apachit, näiden yrittämättä tehdä vähääkään vastarintaa.
Kun punaihoiset huomaavat joutuneensa häviölle, he taipuvat äärimmäisen tunteettomina ja kohtaloonsa alistuen sen lain alle, olkoon se sitte kuinka ankara tahansa, jonka voittaja suvaitsee heille määrätä.
Kahdestakymmenestä apachisoturista eli enää vain kahdeksan, muut olivat saaneet surmansa.
"Auringon noustessa tulen itse päästämään teidät vapaiksi; älkää siihen mennessä tehkö mitään yritystä katkoa siteitänne. Te tunnette minut, minä annan anteeksi kerran, en koskaan kahdesti."
Meksikolaiset kokosivat intiaanien pois heittämät aseet ja poistuivat.
Apachien hevoset olivat lieassa leirin toisessa päässä. Kivisydän laski ne irti ja ajoi metsään, jonne ne katosivat pitkin hyppäyksin.
"Palatkaamme nyt señoritan luo", metsästäjä sanoi.
"Aijotteko todellakin palata takaisin ja päästää nuo miehet vapaiksi", haciendero kysyi.
"Aijon kyllä; tahdotteko että jätän heidät villipetojen syötäväksi?"
"Siitä ei olisi mitään erikoista vahinkoa", kostonhaluinen capatazi huomautti.
"Ovathan he ihmisiä niinkuin mekin."
"Oh", capatazi sanoi, "sitä ne ovat niin vähän, ettei maksa vaivaa puhua siitä."
"Niinmuodoin te uskallatte antautua noiden villien ihmisten käsiin, jotka on saatettu äärimmäiseen mielentilaan tappionsa kautta", haciendero huomautti. "Ettekö pelkää että he tappavat teidät?"
"Hekö?" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. "He eivät uskaltaisi."
Don Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.
"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä", hän sanoi.
"Niin", metsästäjä vastasi, "mutta minä en olekaan heidän mielestään mikään ihminen."
"Mikä te olette sitten?"
"Paha henki", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.
Tällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat jättäneet hevosensa.
Taistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo uskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää, oli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata itseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden, pysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin kädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan itseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.
Hänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka jälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.
Ratsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon noustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa vasten.
He jatkoivat vielä kaksi tuntia tällä tavoin vauhtia hiljentämättä.
Viimein pysähdyttiin.
"Tiemme eroavat tässä", metsästäjä sanoi lujalla äänellä, vaikkakin siinä tuntui raskasmielisyyttä, jota hän ei kokonaan voinut salata.
"Nyt jo", nuori tyttö sanoi viattomasti.
"Kiitos ilmaisemastanne kaipauksesta, señorita, mutta niin täytyy tapahtua, teillähän on vain muutaman penikulman matka haciendaanne. Tien löydätte nyt helposti, apuni on teille täst'edes tarpeeton."
"Me emme saa erota siten, señor", haciendero sanoi, ojentaen hänelle kätensä, "olen teille suuressa kiitollisuuden velassa."
"Unohtakaa se, caballero", nuori mies sanoi vilkkaasti, "unohtakaa minutkin, me emme saa enää nähdä toisiamme. Te palaatte sivistyneeseen elämään, minä palaan erämaahan. Meidän tiemme ovat erilaiset. Sekä teidän että minun itseni takia ette saa toivoa, että sattuma jälleen toisi meidät yhteen. Mutta", hän lisäsi, kohottaen silmänsä nuoreen tyttöön, "minä vien mukanani muiston, joka ei milloinkaan unohdu! Ja nyt hyvästi! Tuolla tulee jo joukko vaqueroja haciendastanne teitä vastaan, te olette turvassa." Ja kumartuen aina hevosensa kaulaan asti hän kääntyi ja nelisti pois.
Mutta kohottaessaan päänsä hän näki doña Hermosan ratsastavan rinnallaan.
"Pysähtykää!" tyttö sanoi.
Metsästäjä totteli koneellisesti.
"Kas tässä", tyttö jatkoi liikutettuna ojentaen hänelle kapean kultasormuksen, "kas tässä kaikkein kalliin mitä minulla on. Tämä sormus on kuulunut äidilleni, jota minulla ei ole onni ollut tuntea — pitäkää se muistona minulta, señor."
Ja laskettuaan sormuksen hänen käteensä nuori tyttö palasi antamatta hänelle aikaa vastata.