VIII.
KYLÄ.
Kun Espanjan valta oli ehdottomasti turvattuna uudessa maailmassa, niin hallitus, pitääkseen intiaanit kurissa, laittoi sinne tänne alueittensa äärimmäisille rajoille vartiopaikkoja, joita sanottiin presidioiksi, ja jotka asutettiin kaikenlaisilla rikollisilla, joista emämaa tahtoi päästä.
El presidio de San-Lucar Rio Vermoon varrella oli ensimmäisiä näistä.
Siihen aikaan kun el presidio de San-Lucar perustettiin, tämä vartiopaikka oli vain linnoitus, rakennettu pohjoisrannalle, jyrkän rantatörmän huipulle, joka vallitsi jokea, eteläpuolista tasankoa ja sitä ympäröivää seutua.
Muodoltaan nelikulmaisena sen muodostavat paksut, hakatusta kivestä tehdyt muurit ja sen sivulla on kolme vallinsarvea, yksi kummallakin puolella joen varrella ja kolmas tasangolla.
Ympärysmuurin sisäpuolella oli kirkko, pappila ja ruutikellari. Muilla sivuilla oli rangaistusvankien suojukset, avarat komentajan ja rahastonhoitajan ja varusväen upseerien asunnot sekä pieni sairashuone.
Kaikki nämä ainoastaan yksikerroksiset rakennukset ovat italialaiseen tapaan varustetut laakealla azotealla [vapaa, avoin ja katoton paikka rakennuksen päällä]. Hallitus oli sitäpaitsi ympärysmuurin ulkopuolelle rakennuttanut suuria makasiineja, leipomon, myllyn, pajan, puusepäntyöpajan ja kaksi ranchoa, joissa pidettiin hevosia ja nautakarjaa.
Nykyisin linnoitus on melkein raunioina, muurit luhistuneet rikki kaikkialla hoidon puutteessa, ainoastaan asuinrakennukset ovat hyvässä kunnossa.
El presidio de San-Lucariin kuuluu kolme ryhmää, kaksi pohjoispuolella ja yksi eteläpuolella jokea.
Paikka on yleensä synkän näköinen, vain muutamia puita kasvaa siellä täällä, kaukana toisistaan ja ainoastaan joen partaalla, todisteena maan tavattomasta hedelmättömyydestä. Teitä peittää hyvin hieno hiekka, joka lentää ympärinsä pienemmästäkin tuulen hengähdyksestä.
Kolme päivää edellisessä luvussa kuvailtujen tapausten jälkeen istui noin kello kahden tienoissa iltapäivällä viisi tai kuusi vaqueroa ja leperoa erään pöydän ympärillä eräässä kapakassa uudessa San-Lucarissa, joen etelärannalla, vilkkaasti väitellen keskenään, ahmien suurin siemauksin pulquea savikipposista, jotka kulkivat ympäri seuruetta.
"Lempo soikoon!" huudahti muuan pitkä, laiha ja hintelä veitikka, joka näytti häikäilemättömältä lurjukselta, "olemmehan vapaita miehiä! Jos kuvernööri señor don Luis Pedrosa itsepintaisesti tahtoo kohdella meitä tällä tavoin, niin ei Tiikerikissa ole kauempana kuin että hänen kanssaan voidaan sopia. Vaikkakin nykyään intiaanipäällikkönä, hän kuitenkin on sekoittamatonta valkoista rotua ja caballero aina sormenpäihin saakka."
"Suu kiinni! — Hiljaa! Pablito", toinen huomautti. "Olisi parempi, että nielisit sanasi samalla kuin pulquesikin, kuin että puhut sellaisia tuhmuuksia."
"Minä tahdon puhua, minä!" sanoi Pablito, joka kostutti kaulaansa enemmän kuin muut.
"Etkö tiedä, että ympärillämme pimeässä hiipii näkymättömiä silmiä, jotka vakoilevat meitä, ja että korvat ovat avoinna sieppaamaan puheemme ja hyötymään siitä."
"Voi, mitä sinä lörpöttelet!" toinen sanoi olkapäitään kohauttaen. "Sinä olet aina niin pelkuri, Carlocho! Minä en piittaa vakoojista enempää kuin vanhoista kuolaimista."
"Pablito!" toinen sanoi pannen sormen suulleen.
"Mitä? Enkö ole oikeassa? Miksi don Luis tahtoo meille niin paljon pahaa?"
"Sinä erehdyt", kolmas keskeytti nauraen, "don Luis tahtoo päinvastoin parastasi ja todistuksena siitä on se, että hän ottaa sinulta niin paljon kuin voi."
"Oh, tuo Verado, hänellä on sitten pää kuin lurjuksella, jollainen hän myöskin on", Pablito huudahti nauraa hohottaen, "hah, palttua kaikelle mitä tuleekin!"
"Sillä välin juokaamme", Verado sanoi.
"Niin", Pablito toisti, "juokaamme, upottakaamme surut! Sitä paitsi onhan meillä don Fernando Carril, joka voi auttaa meitä tarpeen tullen."
"Vielä nimi, jonka olisi pitänyt pysyä kurkussasi, etenkin tässä paikassa", Carlocho huudahti, lyöden kiivaasti nyrkkinsä pöytään. "Etkö voi pitää suutasi kiinni, sinä kirottu koira."
Pablito rypisti kulmakarvojaan ja katsoi kieroon toista.
"Aijotko sinä sattumoisin läksyttää minua? Lempo soikoon, sinä alat saada vereni kiehumaan!" hän huudahti häijysti.
"Läksyttää? Miksei, jos ansaitset sen", toinen vastasi rauhallisesti. "Hitto vie! Jo kolmatta tuntia olet istunut täällä ja juonut kuin sieni. Sinä olet juovuksissa kuin naakka ja lörpöttelet kuin vanha akka — pidä suusi kiinni ja mene kotiin nukkumaan!"
"Tuhat tulimmaista!" Pablito mölisi, iskien puukkonsa voimakkaasti tarjoilupöytään, "tästä saat vastata minulle!"
"Kunniani kautta! Pieni suonenisku ei saata olla sinulle vahingoksi; oikein nyrkkini syyhyvät antaakseni sinulle navajadan kurjaan kuonoosi."
"Kurjaan kuonooni, sanoit?"
Ja Pablito hyökkäsi Carlochon kimppuun, joka odotti häntä vankkana seisoen.
Muut saapuvilla olevat vaquerot ja leperot heittäytyivät väliin estääkseen heidän syöksymästä toistensa päälle.
"Halloo, caballerot", sanoi kapakoitsija, joka nyt huomasi tarpeelliseksi tarttua asiaan, "pysykää nahoissanne, Jumalan tai paholaisen nimessä! Ei mitään riitaa minun luonani. Jos tahdotte selvitellä asioitanne on katu vapaa."
"Kapakoitsija on oikeassa", Pablito sanoi, "no tule mukaan, jos olet mies."
"Mielelläni."
Molemmat vastustajat riensivät ulos kadulle toveriensa seuraamana.
Mitä arvoisaan kapakoitsijaan tulee, niin hän asettui krouvinsa ovelle kädet housuntaskuissa ja vihelsi jaranaa [jotakin renkutusta] odottaessaan tappelua.
Pablito ja Carlocho, jotka jo olivat riisuneet hattunsa ja teeskennellen tervehtineet toisiaan, käärivät kokoon zarapéensa vasemman käsivarren ympäri kilveksi ja tempasivat pitkät veitsensä vyöstään, jonka jälkeen he sanaakaan vaihtamatta ihmettelevän kylmäverisesti asettuivat taisteluasentoon.
Tällaisessa kaksintaistelussa, ainoa mitä Meksikossa tunnetaan, on taito ja kunnia siinä, että osaa vastustajaansa kasvoihin; iskua vyön alle pidetään petoksena ja arvottomana todelliselle caballerolle. Molemmat vastustajat, jotka olivat asettuneet lujaan asentoon, jalat hajallaan, ruumis kumarassa ja pää takakenossa, katsoivat toisiinsa jännittyneen tarkkaavasti, arvatakseen toisensa liikkeet, väistääkseen iskut ja antaakseen toisilleen naarmuja.
Hieno maissisavuke suussa muut vaquerot seurasivat rauhallisesti katsellen taistelua, osoittaen suosiotaan taitavimmalle.
Taistelua jatkui muutamia minuutteja samanlaisella menestyksellä molemmin puolin, kunnes Pablito, jonka näkö oli tietenkin käynyt vähän sameammaksi hänen runsaan juopottelemisensa takia, väisti sekuntia liian myöhään ja tunsi Carlochon veitsen kärjen viiltävän halki nahan hänen kasvoistaan pitkin niiden pituutta.
"Hyvä, hyvä!" kaikki vaquerot huudahtivat yhtä aikaa, "hyvin osattu!"
Taistelevat, joita tämä hyväksyminen miellytti, astuivat askeleen taapäin, tervehtivät ympärillä seisovia ja pistivät taas puukon tuppeensa, jonka jälkeen he erikoisen kohteliaasti kumarsivat ja läksivät jälleen kapakkaan, puristettuaan toistensa kättä.
Vaquerot ovat erityinen ihmislaji, jonka tavat ovat tuiki tuntemattomia
Euroopassa.
San-Lucarin vaqueroja voidaan pitää esikuvana. Syntyneinä intiaanialueen rajalla he ovat lapsuudestaan imeneet verenhimoiset tapansa ja suuren elämänhalveksumisensa. Väsymättömiä pelaajia kun ovat, on heillä aina kortit kädessä, ja peli on alituisena aiheena riitoihin, joissa veitsi näyttelee pääosaa.
Huolettomia tulevaisuudesta ja välinpitämättömiä nykyisistä vaikeuksista sekä karaistuja kestämään ruumiillisia kärsimyksiä he halveksivat kuolemaa yhtä paljon kun elämääkin eivätkä väistä mitään vaaraa.
No niin, nämä miehet, jotka usein jättävät vaimonsa ja lapsensa viettääkseen vapaampaa elämää hurjien joukkojen keskuudessa, jotka iloisella sydämellä ja mielenliikutuksetta vuodattavat lähimmäisensä verta ja ovat leppymättömiä vihassaan, nämä miehet voivat kuitenkin olla erinomaisia ystäviä sekä tavattoman uskollisia ja anteeksiantavaisia.
Heidän luonteensa on omituinen sekoitus hyvää ja pahaa, hillittömiä paheita ja todellisia ansioita. He ovat vuorotellen ja samalla kertaa laiskoja, taipuvaisia peliin, riitaan, halukkaita juopottelemaan, julmia, ylpeitä, huiman urhoollisia ja uskollisia ystävälleen tai valitsemalleen isännälle.
Aina lapsuudesta asti veri valuu heidän sormiensa läpi, kuten vesi, eri haciendoissa teurastusaikana, ja he tottuvat siten pian "inhimilliseen purppuraan."
Muuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista vähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä vähäpätöisimmästäkin syystä.
Kun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat sovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen tapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat vedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni tarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen ympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla hopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.
Kuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto, vilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.
Pablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan kaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän päätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.
Tuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui hökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja Carlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät kapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän jälkeensä.
"Kas vain!" kapakoitsija mumisi, "nuo kolme picaroa [hirtehistä] näyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu enemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri]. No, se ei kuulu minulle."
Muut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa yli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.
Päästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.
Molemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen huolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.
Verado oli kadonnut.
Annettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon jatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja kääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin jyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin näytti katoavan tasangolle.
Tienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa vauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten valtaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt huomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin pikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.
"Jumala armahtakoon minua!" hän sanoi itsekseen, "joko tuo on don Fernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote nauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä voi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta oikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don Torribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän asian laita on."
Ja hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.
Señor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias mies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen hartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta lihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi oveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa. Hänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt käyttivät.
Päästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, jonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja erittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä samalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot olivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.
Kun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on hänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin, aivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse näkymättömänä.
Molemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän taakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin pian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin, joka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai luonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.
Sittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don Torribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku hänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti savukkeen.
Onneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät metsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut don Fernando Carriliksi.
Kun don Torribio vuorostaan saapui metsänreunaan, hän teki, sen sijaan, että heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka jälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti, jottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.
Jonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa päätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta eteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään vilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse, kuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.
Don Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten olkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan kärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.
Don Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä rotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys näillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli kuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen, tavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen zarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.
Kaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut San-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen mistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen maatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista ostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän oli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla ja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen elämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan avattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa hän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän heidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.
Naiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja silmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon ilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti olemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta väsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka ennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.
Sellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli kaikki mitä hänestä tiedettiin.
"Riittää!" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, "sinä olet koira ja koiran penikka."
"Señor!" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.
"Minun tekisi mieleni musertaa kallosi, heittiö!"
"Vai te uhkaatte minua!" vaquero huudahti kalpeana raivosta ja paljastaen veitsensä.
Don Fernando tarttui hänen ranteeseensa hansikoidulla kädellään ja rutisti niin kovasti, että lurjus pudotti aseensa huudahtaen kivusta.
"Polvillesi, ja pyydä anteeksi!" don Fernando jatkoi, heittäen raukan maahan.
"En koskaan, ennemmin saatte tappaa minut!"
"Mene tiehesi, sinä olet vain järjetön eläin."
Vaquero nousi horjuen, silmät veristäen ja huulet sinisinä ja joka jäsen vavisten. Hän otti veitsensä maasta ja meni don Fernandon luo, joka odotti häntä käsivarret ristissä.
"Niin", vaquero sanoi, "minä olen järjetön eläin, mutta minä rakastan teitä joka tapauksessa. Antakaa minulle anteeksi tai tappakaa minut, mutta älkää ajako minua pois."
"Mene tiehesi, olen sanonut."
"Tämä on siis viimeinen sananne?"
"Niin, anna minun olla rauhassa."
"No, koska asian laita on sillä tavoin — niin, hiiteen sitten!"
Nopeasti kuin ajatus vaquero kohotti aseensa iskeäkseen sen rintaansa.
"Minä annan sinulle anteeksi", lausui don Fernando, joka oli tarttunut Pabliton käsivarteen, "mutta jos tahdot edelleenkin palvella minun, niin sinun täytyy olla mykkä kuin kala."
Vaquero lankesi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suuteloilla, aivankuin koira, joka nuolee heraansa saatuaan tältä kuritusta.
Carlocho oli välinpitämättömästi katsellut koko tätä kohtausta.
"Mikä mahti tuossa omituisessa miehessä onkaan, jotta häntä niin rakastetaan?" don Torribio mumisi, ollen yhä piilossa vaahteran takana.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen don Fernando Carril jatkoi:
"Tiedän, että olet minulle uskollinen ja minä luotan sinuun täydelleen, mutta sinä olet juoppo ja päihtymys on huono neuvonantaja."
"Minä en juo enää", vaquero vastasi.
Don Fernando hymyili ylenkatseellisesti.
"Juo, mutta menettämättä järkeäsi. Päihtyneenä tulee, kuten sinä äsken, lausuneeksi sanoja, joita ei voi hyvittää, ja jotka ovat murhaavampia kuin tikari. En puhu nyt herrana, vaan — ystävänä. Voinko luottaa teihin kumpaankin?"
"Kyllä", molemmat vaquerot vastasivat.
"Minä matkustan pois muutamaksi päiväksi. Älkää poistuko paikkakunnalta. Vähän matkaa kylästä on hacienda de las Norias de San Antonio, tunnetteko sitä?"
"Kukapa ei tuntisi don Pedro de Lunaa?" Pablito sanoi.
"Hyvä, vartioikaa tarkasti tätä haciendaa, sekä ulko- että sisäpuolelta. Jos jotakin tavatonta tapahtuu don Pedrolle tai hänen tyttärelleen, doña Hermosalle, niin toisen teistä pitää heti tulla ilmoittamaan minulle siitä. Te tiedätte mistä minut tapaatte?"
Molemmat miehet nyökkäsivät vahvistukseksi.
"Lupaatteko nopeasti ja uskollisesti toimittaa jokaisen käskyni, niin käsittämättömältä kuin se näyttäneekin?"
"Vannomme sen, herra."
"Hyvä on. Vielä sana. Pyrkikää niin monen vaqueron tuttavuuteen kuin mahdollista. Koettaa herättämättä epäluuloa, joka ei koskaan nuku muuten kuin toinen silmä kiinni, koota joukko päättäväisiä miehiä. Ah, tosiaankin, karttakaa Veradoa, hän on petturi. Minulla on todistuksia siitä, että Tiikerikissa käyttää häntä vakoilemaan minua."
"Tapetaanko hän?" Carlocho kysyi kylmästi.
"Se kenties olisi viisainta, mutta siinä tapauksessa täytyy hänestä päästä salavihkaa."
Molemmat vaquerot vilkaisivat toisiinsa salaa, don Fernandon kuitenkaan olematta sitä huomaavinaan.
"Tarvitsetteko rahaa?" hän kysyi edelleen.
"Emme, herra", he vastasivat, "meillä on vielä vähän jäljellä."
"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä on liian paljon kuin liian vähän."
Hän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten lävitse kiilsi paljon kultarahoja.
"Tuo nyt hevoseni, Pablito."
Vaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista komeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.
"Hyvästi!" hän sanoi, "olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin varomattomuus voisi maksaa henkenne."
Ja nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti hevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat kylään.
Kun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä metsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät pelvon kalvistamat kasvot.
Nämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa kädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mumisten puoliääneen:
"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on hyödyllistä kuunnella joskus!"
"Se on ainoa keino kuulla jotakin", ivallinen ääni sanoi.
"Kuka siellä?" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.
"Ystävä", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja astuen avonaiselle paikalle.
"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te kuuntelitte siis myös?"
"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt tilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa."
"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää mitä hänestä ajattelette."
"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta
Jumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä."
"Tapahtukoon niin!" Verado mumisi huo'aten.
"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?"
"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko ajatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun mielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat koko aavikolla."
"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen levottomaksi."
"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän."
"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!"
"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja kuoleman välillä."
"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä minkä tunnen?"
"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla, mutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut kantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa, jotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä."
"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita on tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de Lunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri kuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin konnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi miestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto."
"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?"
"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian."
"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio", Verado vastasi hetken mietittyään. "Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt illalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään huomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa, lempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni päähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen vaquero!"
"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen."
"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon."
"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme ajaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä Tonillo el Zapote?"
"Tunnenko Tonillon!" vaquero huudahti. "Luullakseni, hänhän on toverini!"
"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi pelkäämättä luottaa."
"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on caballero, jolla on erinomaiset periaatteet."
"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä hänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las Minas'iin."
"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne."
"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta."
"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon vapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut salavihkaa."
"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?"
"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa kai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä."
"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa."
"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin olemme siellä molemmat."
"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme."
"Se on oikein. Mille taholle te menette?"
"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan."
"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään."
"Miksi niin, Verado?"
"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen caballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti neuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne."
"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä palveluksen tahdon tehdä hänelle."
"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio."
"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!"
Molemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä myöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän oli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä, heittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti yhteen puristettujen hampaittensa lomasta:
"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa nähdä, tuhat tulimmaista."